Kelan tasa-arvoa?

 

Kelako toimissaan tasa-arvoinen? Niin minäkin luulin aina eiliseen asti! Mutta katin kontit, niin se ei ole. Otetaan vaikka kaksi samanlaista Suomen kansalaista, vaikkapa jotkut identtiset kaksoset, joilla molemmilla on sama asuinpaikka, sama koulutus, sama työpaikka ja samat harrastukset ja elämäntavat. Sitten toinen sairastuu vaikkapa nyt pitkäaikaiseen sairauteen kuten esim syöpään ja jää siitä saikulle 21.6. Ja kappas vaan toinenkin on sairastunut samoihin aikoihin samaan vakavaan sairauteen ja jää saikulle 18.7. Pahoiteltava tilanne, mutta kohteleeko kela heitä täysin samalla tavalla, tasa-arvoisesti? Eipä kohtele, ei! Tämä ei ole mikään kompakysymys vaan raadollista todellisuutta, matikkaa ja pykäliä. Ja nyt kuulette mikä tässä mättää, mikä näissä kahden henkilön tarinoissa saa kelan toimimaan kuin eloton robotti, jonka pykälät johtaa kaksi samanlaista Suomen kansalaista erilaisiin tilanteisiin! (Esimerkkipäivät revin hatusta, en laskenut kalenterin kanssa, että mihin kohtaan 300 arkipäivää täyttyy, mutta vertasin näitä kyllä omaan saikkuuni.)

Minä nimittäin ryhdyin tarkastelemaan eilen omakelan sivuja, koska kesäkuun saikkupäiväraha jumittaa jossain. Siellä ollut teksti painui tajuntaan vasta nyt, vaikka varmaan se on ollut siellä koko ajan, mutta kuka sitä jargonia ikinä jaksaa natustella sanasta sanaan. No en ainakaan minä, mutta tämä juttu ei johdu siitä, että olisin lukenut huolimattomasti niitä jaarituksia. Se teksti kuuluu näin: ”Sairausapäivärahan enimmäisaika täyttyy sen kuukauden lopussa, jota seuraavan kuukauden aikana päivärahapäivien määrä nousisi 300 arkipäivään.” Niin. Eli se paljonko saat saikkupäivärahaa, riippuu tasan siitä, milloin olet jäänyt saikulle! Eikö ole kummallista? Soitin kelaan eilen ja kyselin, että onko mun asiassa nyt joku ongelma (onneksi vain jonoa ja kiirusta) ja samalla sain virkailijalta vahvistuksen, että näin se saikkupäivärahan loppuminen juuri menee. Että jos mun saikkupäivärahan viimeinen päivä (jollon se 300 päivää täyttyy) on vaikka 1.7. Niin menetän vain yhden päivän rahat, koska he maksaa mulle pykälän mukaan 30.6. saakka, eikä yhtään enempää. Mutta jos mun saikkupäivärahan viimenen päivä oliskin vaikka 30.7. niin mulle maksettais pykälän mukaan 30.6. saakka, jollon multa jäis 30:n päivän raha saamatta. Miettikää!

Ja tätä saa todellakin jakaa!

Mamma ja minä

Mamma, näin kutsutaan äitini äitiä erotukseksi isän äidistä, joka on ’mumma’. Syntynyt eräänä syyskuisena päivänä Viipurissa. Isä vossikkakuski (hevosajuri) ja äiti saunottaja sekä hieroja. Mamman vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Kotkasta. Kumpikaan ei ollut syntynyt Kotkassa, mutta töiden perässä lähdettiin sinne ja tänne. Viipuria mamma ajatteli ja muisteli paljon, tai sellainen mielikuva mulle hänestä jäi, mikä on toisaalta hassua, sillä mamma oli aika vaisu ihminen, joka ei etenkään tullut toimeen lasten kanssa. Oikeastaan muistan hänestä pääasiassa vain kaksi lausetta; toinen oli ”matto on rypyssä, suorista se!” ja toinen taisi olla aivan erityisen intohimoinen asia hänelle, sillä sitä kuulimme serkkujeni kanssa kukin omana aikanamme rutkasti. (Me serkut olemme hyvin eri ikäisiä.) Se kuului ”ovi äkkiä kiinni, ettei tule kärpäsiä!” Mamma se tykkäsi istua portailla, pieni styroksilevy peffan alla ja turkoosi kärpäslätkä kädessä, joka viuhui armotta ja tiuhaan. Kärpästen Mamma.

Mammalla oli kaksi vuotta vanhempi isoveli ja kaksi vuotta nuorempi pikkusisko, sekä kolme vielä pikkuisempaa veljeä. He asuivat Kolikkoinmäessä ja Talikkalassa ja minä olen monta kertaa miettinyt millaistakohan se on ollut. Mamman käsiala oli aivan erityisen huonoa, lieneekö koulu jäänyt hyvin vähälle? Toisaalta se on ristiriitaista, sillä vanhemmat olivat ihan hyvää työväkeä. Kenties se johtui sormista, joissa oli nivelongelmaa jo varhain. 

Mamma oli monta kertaa huokaillut sitä, että kaikissa muutoissa (kenties juuri sota-aikana?) katosi mm monta valokuva-albumia. Siksi mamman nuoruudesta on olemassa vain nämä kuvat ja lapsuudesta ei yhtään. Mamman ja papan hääkuvaa ei ole olemassa, eikä mamman isästä ole meillä ollenkaan kuvia. Mamman äidistä on vain muutama kuva ja tuossa perhekuvassa hänestä on vanhin kuva. Haaveilen siitä, että löydän joku päivä pikkuserkkujani, joilla olisi näitä kuvia. Sitä paitsi luulisi, että Viipurissa on joka tapauksessa otettu kuvia heistä kaikista. He muuttivat sieltä pois, kun mamma oli 17-vuotias. Venäjän vallankumous ja sisällissota saattoi vaikuttaa heidän poismuuttoonsa Viipurista. Tosin Viipuri oli itsenäisen Suomen kulttuuripääkaupunki, kun he muuttivat pois. Joka tapauksessa toinen maailmansota oli vielä kaukana edessäpäin, eikä ollut lähelläkään, että heidän olisi pitänyt lähteä evakkoon. Onneksi!

Kun he olivat muuttaneet Joutsaan, mamman äidin kotipaikkakunnalle, kului vain muutama vuosi, kun mamman isä kuoli. Hän oli vain 67-vuotias kuollessaan, enkä tiedä kuolinsyytä. Mamma asui äitinsä ja sisarustensa kanssa Joutsassa, kunnes muutti 31-vuotiaana Tampereelle. Joskus mietin, että mahtoiko hänellä olla rakkausjuttuja Viipurissa ja Joutsassa? Tarina ei kerro. Tampereella hän oli talousapulaisena siellä täällä. Pyynikintorilla hän asui hetken aikaa ja Pispalassa ja Amurissa. Lähes tasan vuoden kuluttua muutosta hänet vihittiin Aleksanterin kirkossa papan kanssa. Pappa oli 6 vuotta mammaa nuorempi, mutta ei mamma silti mikään kehdonryöstäjä ollut, sillä olihan pappakin jo 26. Papalla oli kuitenkin jo ollut likkakavereita, ainakin valokuvista päätellen. Kaupunkilaishurmuri ja maalaisneito silti löysivät toisensa.

Mamma oli tuohon aikaan nähden aika vanha ensisynnyttäjä; 32-vuotias. Myöhemmin hän kertoi, että se raskaus mursi hänen terveytensä. Hän synnytti näet kaksoset ja se mahtoi olla aika rankkaa pikkuriikkiselle mammalle. Kaksosten jälkeen syntyi vielä pari muutakin tyttöä, jälkimmäinen vasta kun mamma oli jo 40-vuotias. Kuvassa on mamman sylissä ihana (keskimmäinen) tätini A. Näihin aikoihin he olivat Ruotsissa, koska mamma lähti kolmen tyttären kanssa sotaa pakoon. Omituisia ratkaisuja perheen jakamisessa siellä tehtiin. Äitini (toinen kaksosista) joutui erilleen johonkin perheeseen ja mamma kahden muun lapsen kanssa oli toisessa perheessä. Minusta tämä oli vähän julma jako, etenkin kun äitini oli kiltti, herkkä ja melkein aran oloinen lapsi. Hän sitten joutui ypöyksin johonkin outoon perheeseen!

Tässä mamma tönöttää puutarhassaan. Luulin pitkään, että mamma oli aina vähän takakireä, mutta kun näin kuvat, joita äitin kaksoissiskon albumeissa mammasta on, niin näyttää hänellä olevan huumorin pilkettäkin silmissä. Silti kukaan ei muistele häntä pehmeäksi ja lapsirakkaaksi ihmiseksi, vaan äksyksi ja tiukaksi mammaksi. Enpä tiedä, haluaisin kyllä nähdä kokonaiskuvan. Olin 18 kun mamma kuoli ja me asuimme samassa talossa kun olin lapsi. Minulla oli siis rutkasti tilaisuuksia jutella mamman kanssa, mutta niin ei vain käynyt. Nyt ajattelen, että voi jukra miten olisin halunnut tutustua sinuun mamma! Haluaisin ymmärtää ja haluaisin kuulla sinun oman tarinasi. Etenkin kun olen havainnut, että minussa on sinua ilmeisesti enemmän kuin neljännes geeneistäni. (Minullakin on nivelongelmia sormissa, mamma!) Useampi vanhempi sukulainen on sanonut, että nähdessään minut ensi kertaa, he ajattelivat heti mammaa. Minä olen kuulemma mamman näköinen tai oloinen. Sieltäkö se minun sisuuntumisgeenini tuleekin? Heh. Itse asiassa tajusin tässä kerran, että se minun Tamperelainen ”kaksoisolentoni” saattaa olla mamman veljen jälkeläinen! Minulla on nimittäin näitä pikkuserkkuja Pirkanmaalla. Huhuu? En ole teitä saanut kiinni, olisi mukava tutustua!

Syöpäyhdistykseen?

 

Mulle tuputettiin sairaalassa oikeestaan aika monta kertaa kaikenlaisia brosyyrejä, syöpäyhdistyksenkin. En alkuun ollu kauheen kiinnostunu, taikka oikeestaan olin niin järkyttyny koko syöpäasiasta, että melkein vihasin pelkkää sanaakin ja kaikkea siihen liittyvää. Syöpäyhdistykseen liittyminen olis siinä kohdassa merkinny jonkinlaista kieriskelyä ja rypemistä aiheessa, josta halusin vimmatusti eroon! Mokoma asia, joka keikautti mun tasapainoisen elämän ihan päälaelleen.

Nyt mielessä on jopa käynyt, että jonain päivänä voisin olla tukihenkilö jollekin syöpäsairaalle. Toki tarviin vielä aikaa, sillä olisko vähän kurjaa jos tukihenkilö itkisi koko ajan ja joka asiaa? Esim viikko sitten itkin silmäni punaisiksi, kun ystäväni iäkäs kissa vietiin piikille ja ilmeni, että se ressu on ilmeisesti sairastanut ärhäkkää syöpää viime ajat. Että jonkun niinkin pienen pitää kärsiä mokomasta paskasairaudesta! Sellasta mä en kestä, vaan itken ihan pajuna. Mutta katotaan hiljaksiin mitä voin tehdä ja koska.

Mua muuten ärsyttää sellanen juttu, että olen ujuttanut itselleni syöpäidentiteetin! Suunnilleen kättelen vieraita sanoen ”Thilda, syöpäsairas” - vähä nii ku jossain AA-kerhossa ’hemmo, alkoholisti’… Ei ei, en ole!! Minä olen parantunut! Olen korkeintaan toipilas. Ni!

Mutta vielä se piti sanoa, että jos joku teistä on toiminut tukihenkilönä syöpäyhdistyksessä, niin kertokaa millaista se on? Onko se henkisesti romahduttavaa? Pitääkö siinä olla kova ja vahva, vai saako tunteet tulla esiin? Mitä jos tuettava henkilö kuolee tai tietää kuolevansa, miten sitä voi olla cool ja tukea häntä ilman että itse itkee hysteerisesti?!