Lohtu

 

Näinä aikoina, kun syöpä kurittaa toistamiseen, on ystävyys ollut pinnallapitävä voima! Olen saanut teiltä lukijoilta aivan ihania kommentteja ja niin paljon lämpöä ja valoa, että olen aivan mykkänä täällä. Olen kokenut hyvin paljon inhimillisiä ja empaattisia kohtaamisia! Olen teille kaikille erittäin kiitollinen!

Tässä muutaman päivän aikana elämä on näyttänyt taas raadollisen uuden suunnan. Olen räpiköinyt eteenpäin, vaikka sisällä itken. Valehtelisin, jos väittäisin, että ei pelota yhtään ja että en ole ajatellut kuoleman mahdollisuutta. Nyt ollaan siinä kohdassa, että syöpä käy jo unissakin. En pysty pyyhkimään ajatusta pois ja olemaan kuin mitään ei olisi. Terveeltä se onnistuu, minulta ei. Pelkään, että käy kuten viimeksi; että vasta leikkauksessa ilmenee, että kuvissa ei näkynytkään kaikki ja ollaan taas ihan siinä hilikulla, että oliko tämä nyt tässä. Tiedän, että monilla syöpä on kolmatta kertaa, neljättä kertaa tai jopa viidettä kertaa. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö monella se ensimmäinenkin voisi olla viimeinen ja kohtalokas.

Epätietoisuus on kuitenkin pahinta! Huonokin diagnoosi on parempi, kuin epätietoisuus. Mutta silti pelkään kivuliaita tutkimuksia, kivuliaita hoitoja, mahdollisia komplikaatioita, ja tietysti sitä, että ollaan viimeisellä rajalla. En varsinaisesti kai pelkää kuolemaa sinänsä (vaikka olen aivan varma, että jos se on edessä lähivuosina, niin pelkään sitä kyllä sitten ihan sikana), mutta pelkään läheisten jättämistä, pelkään kipuja, pelkään tuntematonta. Helvettiä en pelkää, sillä se on pelkkää paskaa. Toivottavasti kukaan ei usko sellaiseen hölynpölyyn!

Olen tässä muutaman päivän aikana käynyt hyvin lämmittäviä keskusteluja sydänystävien kanssa. Ihmiset ymmärtävät, että syöpä ei ole vain joku pompula kropassa, joka nipsaistaan pois ja sitten on kaikki taas hyvin. Vähimmilläänkin syöpähoidot vaikuttavat peruskuntoon, mielialaan, muistiin ja tietysti siihen immuniteettiin. Ja jos immuniteetti laskee nollaan, voi tavallinen flunssakin olla tappava. Jotenkin tässä vaiheessa ajattelen, että jos selviän syövästä, niin en kyllä halua siinä kohtaa kuolla johonkin perkeleen kausiflunssaan.

Moni muistaa varmasti 1980-luvun ja sen miten HIV tuli maailmaan. Silloin HIV-positiivisille diagnoosin saaminen oli sama kuin kuolemantuomio. Ja kuolema tuli juuri sen takia, että immuniteetin puuttuessa kuoli flunssaan. Nykyään onneksi ne hoidot on kehittyneet ja käsittääkseni heillä on ihan eri tavalla toivoa ja mahdollisuuksia jatkaa elämää. Syöpähoitojen keskellä kuitenkin ollaan yhä ihan sattuman ja onnen varassa; se yksi bussireissu tai kauppakäynti voi johtaa sairastumiseen ja kuolemaan. Syöpälääkäritkin sanovat, että silloin ei saa mennä julkisiin kulkuvälineisiin tai yhdenkään sairaan ihmisen lähelle.

Mullehan se käytännössä tarkoittaisi sitä, että ne mun rakastamat uimahallikäynnit loppuisi siihen. Siihen loppuisi ravintoloissa tai kahviloissa käymiset. Kirjastoissa, divareissa ja julkisissa pyörimiset. Sukuloimiset ja ystävien kanssa hengailut. Eikä siinä vielä kaikki - heh heh - vaan kuvaan astuu myös voimien katoaminen, hengenahdistus, se tunne, että taju lähtee koska tahansa, sekä mielialojen sinkoilut. Ja se tila kestää paljon pitempään kuin immuniteettivaje! Viime syövän kanssa sain viimeiset sytot itsenäisyyspäivän aikaan ja vasta joskus tammikuun alussa sain liikkua varovasti ihmisten ilmoilla. Paitsi että en jaksanut! Meni aika kauan siihen, että jaksoin esim kävellä edes 50 metriä. Eikä kaikki jälkimainingit ole vieläkään nyt, yli vuoden jälkeen hellittäneet.

Mutta mikäli rajoituksia taas tulee, on blogi tosi isossa roolissa elämässäni. Ilahdun aina kommenteista ja on ollut tosi mahtavaa, että moni sellainen, joka ei ikinä kommentoi, tulee sanomaan muutaman sanan! Siitä tulee sellainen olo, ettei ole yksin ja tukea löytyy paljon! Iso kiitos siis teille!