Olen jälleen saapunut lapsuudenkotiin. Oudon tuntuinen helmikuu; vain nimeksi lunta, melkein koko ajan plus-asteita, sumuisen ankeaa. Just niin ankeaa kuin pahimmillaan täällä muistinkin olevan.
Lapsena näihin aikoihin hiihdeltiin aurinkoisilla hangilla ja käytiin iltaisin koulun kentällä luistelemassa. Leikittiin lumessa posket punaisena pakkasesta ja ihan pikkuisen joskus saatiin ihailla revontuliakin.
Nyt kun seison portailla pimeässä, tuuli humisee korvissa ja taivuttaa puita luokille. Maa kiiltelee vetisestä jäästä. On kuin olisi maaliskuun loppu tai marraskuu!
Pelloilla tuuli ottaa vauhtia ja hyökkää hurjana jokaiseen esteeseen. Huikkaan tervehdykset vanhemmille, isovanhemmille ja esi-vanhemmille. ”Tuos on meirän pitkät pellot…”
Se se taas on, mun oma lakeus! Lakeuden tuuli, esi-isien henget! Näen kadonneiden latojen haamut ja menneet peltotiet. Näen läpi vuosisatain, usvaisina kuvajaisina.
Siskon kanssa syynättiin vanhoja ilmakuvia. Miten voi meidän pieni kylä muuttua 75 vuodessa niin paljon! Tuskin tunnistettiin paikkoja. Tuleeko joku sadan vuoden päästä katsomaan meidän kuvia ja ihmettelee mistä kummasta ne on otettu… se on niin outoa ja surullistakin. Mihin kaikki katoaa? Tuntisko paappakaan täälä enää mitään paikkoja…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti