Eka yö kotona takana

 

Kotiutuminen oli kivaa, vaikka en mä sairaalaakaan koe pahana. Ajattelen, että siellä ollaan kuin hotellissa  tai parempaakin, kun ruoka tuodaan sänkyyn ja kaikki passataan eteen. Ainoostaan se häirittee, kun yöllä joku kolistelee vieressä tai hoitajat tulee mittaan verenpaineita ja mitä muuta kaikkee. Nykyään niillä yököillä on tosin taskulamput, niin että ne ei räväytä kattolamppuja heti ekana päälle. Omaa tyynyä kaipasin ihan hurjasti, koska vääränlainen tyyny saa aikaan pienen päänsäryn. Siks varaudun ens kerralla ottamaan oman tyynyn mukaan.

Se, mitä sain eilen lääkäriltä tietää, on seuraavaa; mulla on paitsi molemmissa munasarjoissa syöpää, niin sen lisäksi myös sellaista pientä nasturaa aikalailla. Sitä on virtsarakon pinnalla, vatsakalvossa, maksan pinnalla ja palleassa. Ne leikataan kaikki pois ja sen jälkeen, kun sitä mikroskooppista syöpäsolua on veressä ynnä muualla, kulkeutumassa eteenpäin, saan muutaman kerran solumyrkkykuurin. En nyt muista oliko se kuusi kertaa, vai mitä lienee. Että sellainen loppuvuosi tästä on tulossa. Hyvissä käsissä kuitenkin tunnen olevani, eikä pelota muu kuin piikit ja kaikki vastaava epäoleellinen, kuten että suljetaanko pitkä viilto tikeillä vai hakasilla. Yök, tekee ihan pahaa ajatuskin hakasista!

Jaa, että mikä on nastura? Se on pieni kasvaimen alku, joka näkyy silmämääräisesti, mutta joka on vielä niin pieni, että patologi ei osaa sanoa siitä mitään täysin varmaa. Mutta mun tapauksessa on ihan vaan teoreettinen mahdollisuus sille, että se kaikki nastura olisikin ihmeen kaupalla jotain muuta. Eli syövällä mennään, jotta oltais realisteja. Senkin selvitin eilen, että mikä on syövän ja sen rajalaatuisen kasvaimen ero. Syöpä kuulemma kairautuu elimeen sisälle ja tekee siellä tuhojaan. Rajalaatuinen tekee myös etäpesäkkeitä, mutta ei kairaudu vaan on pinnassa, eikä tee tuhoja.

Nyt vaan sitten toivun tähystysleikkauksesta tässä kotona ja pääsen tosi pian siihen varsinaiseen isoon leikkaukseen, jonka tekee huippu-syöpäkirurgi, joka on tottunut tekemään isoja leikkauksia. Kehaisenpa tässä vielä, että hän on saanut koulutuksensa ihan Saksassa saakka, vaikka onkin supisuomalainen. Olen ihan turvallisissa käsissä siis. Nyt mä oon hypänny tämmöseen isoon höyryjunaan, joka vie mua vakaasti eteenpäin ja en voi muuta kuin olla kyydissä ja katella ikkunasta ulos tukka lepattaen. Kohta se tukka muuten lyhenee entisestään. Ja lopulta se lähtee pois kokonaan. Katsotaan sitten jännityksellä millanen uus tukka mulle kasvaa. Sitä kohti siis!