Mulle on sanottu, että miten sä oot noin reipas. No en mä kyllä ole, mutta ehkä se vaan vaikuttaa siltä, kun en oikein itsekään ole ehtinyt tajuta mitä tässä on tapahtunut vajaan kahden viikon aikana. Itku on herkässä, siis oikeesti herkässä. Muisti vippaa ja keskittyminen on ihan surkeeta. Pääosin mielessä on vain yksi asia ja sen lisäksi välillä mielessä saattaa käydä muiden asioiden murusia häivähdyksen verran. Olen parkunut, että apua, näinkö pian kaikki on ohi ja sitten koonnut itseni ja neuvotellut tiukasti yläkerran kanssa, että mun aikahan ei ole ollenkaan vielä, vai mitä?! Olen ilmoittanut kädet puuskassa edesmenneille, että ihan turha tulla hakemaan, minä en lähde, en lähde!
No okei, tiedän, että menen asioiden edelle. Mutta se on 25% mahdollisuus ja sellaisten prosenttiosuuksien kanssa kannattaa jo vähän neuvotella. Ehkä tämä kuulostaa draamailulta, mutta näin ihminen reagoi ja tuntee, kun syöpädiagnoosi häilyy pään päällä kuin joku pirunmoinen mestauskirves. Yök. Sitä en sitten tiedä, onko tästä kenellekään apua. Se olis vähän noloo jos ei olis, koska sikshän mä tätä kirjotan. Että joku sais vertaistukee ja niin pois päin.
Tänään menin lääkäriin pyytämään saikkua. Siinähän ei ollu kahta sanaa, etteikö sitä ois tullu. Lääkäri oli ystävällinen ja kysyi tarviinko unilääkettä ja ammatillista keskusteluapua. Edelliseen vastasin, että enpä kai, jos voin jäädä lepäämään eikä tarvii nousta aikasin. Mä oon aika vähän tukeutunut lääkkeisiin ylipäätään. Mutta sitten murruin ja aloin itkee. Se oli niin ystävällistä, kun se sanoi, että vois puhua jonkun psykiatrisen lääkärin (tai kuka olikaan) kanssa tästä kaikesta. Tämmöstä apuahan mun olis pitäny kysyy esim sillon kun äiti kuoli ja olin elämäni pahimmassa alhossa monta kuukautta. Joten nyt mulla on aika myös sellaselle lääkärille. Hieno juttu!
Pengoin tänään tärkeitten papereitten loodaa ja löysin viimeisimmän papa-kokeen tuloksen; se on keväältä 2016! Voiko olla totta, et sillon oon viimeks käyny papassa? Tosin se kevät sekotti kaiken moneks vuodeks oikeestaan. Sillon mun äiti kuoli ja muutaman kuukauden päästä isäkin. Se oli jotain uskomatonta painajaista, että en tiedä miten siitä rämmin eteenpäin. Että voi hyvin olla, että mun ajantaju ja kaikki meni niin sekasin, että en ole sen koommin käyny papassa. Huh heijaa. Olkaapas te tarkkoja omien käyntienne kanssa! Sillä se todellakin kannattaa!
8 kommenttia:
En osaa oikein mitään sanoa lohdutukseksi, mutta olet ajatuksissa ja pidän peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!
Kannattaa ottaa tarjottu apu vastaan. Me saatiin silloin siskon äkillisen kuoleman jälkeen kriisiapua ja vielä myöhemmin kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kymmenen kerran ajan.
Oli hyvä kertoa ulkopuoliselle asioista ja samalla jäsentyi hiukan ne omassa päässä vellovat ajatukset.
Ja menen jo varaamaan aikaa gynelle, saa tutkia kaiken navasta alaspäin.
Tintti; Ihanaa, kun täällä on niin paljon lämmintä empatiaa! Se merkitsee todella paljon!! 🥰 Kiitos!
Jenni; Joo, näin mäkin ajattelin, että menen ilman muuta, ei se ota jos ei annakaan! Varmaan ihan kauheaa ollut teilläkin ja tosi hyvä, että saitte siihen apua! Mä en jotenkin tajunnu ees pyytää sillon kun vanhemmat kuoli. Ja nyt sitä jälkiviisaana sanois jo parista muustakin elämän ajanjaksosta, että nyt heti yhteys ammattiapuun! Sitä on vaan aina yrittäny kestää ja ihan vereslihalla painanu eteenpäin. Huh huh.
Joo ja muista pyytää myös ultra, koska on se hyvä tietää onko siellä jotain kystan taikka myooman alkua tai muuta. Mun ei vissiin tarvii kohta mennä enää ikinä gynelle… 🤔 Eikä kärsiä menkoista. Tässähän tulee hyviä puolia ropisemalla! 😃
Luojan kiitos, sattui kohdalle ymmärtäväinen ja ystävällinen lääkäri.
Vähintä, mitä tässä tilanteessa sulle voi toivoa <3.
Mikähän siinä onkin, että sitä itse niin herkästi kannustaa muita hakemaan apua, mutta omalla kohdallaan aina ajattelee, että "no ei tässä nyt varmaan mitään" ja "niillä (esim. ambulanssikuskeilla) on varmaan tärkeämpääkin tekemistä" ja "kyllä mä pärjään".
Että onneksi sulle on nyt apuja luvassa ja olet viisas, kun otat vastaan <3.
Ultraamisen haluan aina. Meillä on suvun naisilla ollut just tälleen lähempänä viittäkymmentä myoomia ynnä muita. Olen toistaiseksi säästynyt niiltä mutta parempi tarkistaa varmuuden vuoksi.
Annukka; Niinpä, se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että lääkäri ymmärtää! En ole tässä vuoden aikana ollut kertaakaan saikulla ja aiemmassa elämässänikin kahdesti hakenut saikkua lääkäristä. En vaan oo kauheesti kipee ja sit ku jotain tulee, niin se onkin vakavampaa. (Ja on mut siis noina kahtena kertana yritetty ajaa pois ensiavusta ensin. Että mitä sä tänne tuut, mene oman paikkakuntasi lääkärille - kun meikä huojuu elämän ja kuoleman rajoilla - voi jeesus!)
Jenni; Okei, siis hyvä että olet valveutunut!! Mä en edes tienny sellasesta, kun ei kukaan "gyne" koskaan ees ehdottanut. Paitti nyt tää yksityinen. Tsemppiä, ettei sulle tule mitään harmeja näistä ikinä!
Lähetä kommentti