Positiivisia ja negatiivisia juttuja

Mulle on sanottu, että mä oon positiivinen kaiken tän keskellä. No, en tiedä, vähän sitäkin ja vähän kaikkea muutakin.  Ihan alussa, kun en ollu vielä käyny ollenkaan gynekologilla, olin ihan hermona ja mietin tähän tapaan: ”apua, mikä mulla on? Onks tää jotain vakavaa… onko mulla syöpä (no ei kai nyt sentään…) mutta apua mikä tää on?? Onko tää syöpä?!…” päivästä toiseen. Sit kun tuli ne ekat verikokeiden tulokset ja se syöpäantigeeni on oli niin korkea, purskahdin itkuun. Sit jotenkin kokosin itseni ja ajattelin että ”no niin, okei, syöpä. Se se todennäköisesti voi olla. No okei, kääk, mutta se hoidetaan. Huh silti.” Sit kun sain lopulta kuulla, että syöpä on levinnyt, niin olin jotenkin pimeellä tavalla tottunut asiaan ja vaan suunnilleen kulmakarvojen kohautuksella menin eteenpäin, että ”jaaa… syöpä, levinnyt? Okei. Mitäs tässä sit sen kummempaa.” Ja aloin jännittää kaikkea epäoleellista, kuten niitä pistoksia ja pieniä kipuja. Kai se on jotain hassua selviytymisstrategiaa. Ai että olenko miettinyt kuolemaa? Totta hitossa. Mutta se ei ole mun tarjottimella nyt se suurin ja etummaisin asia, koska se on joka tapauksessa aika kaukainen juttu. Sehän mua siis ei pelota. Kaikki muu ennemminkin.

 

Se mikä mua tympii just tässä hetkessä, on kaikki semmonen, että nyt meni suunnitelmat uusiksi. Mulla oli isona haaveena käydä tänä kesänä vielä paapan lapsuudenkodissa, hänen äitinsä lapsuudenkodissa ja  vielä hänenkin äitinsä lapsuudenkodissa! Ne on kaikki siellä mun lapsuuden maisemissa ja ne talot on olleet mulle aina todella rakkaita ja tärkeitä. Sitten mulla oli paljon suunnitelmia tavata monia ihania ihmisiä, pitää aktiivisemmin yhteyttä ja myös luoda uusia suhteita. Oli suunnitelmissa edetä lapsuudenkodin rempassa tiettyyn pisteeseen, josta olis hyvä jatkaa ensi kesänä. Oli haaveena, että mentäis Korppooseen hotelli Nestoriin syömään maailman parasta ruokaa, mentäis Ullman’s Villaan yöpymään, menisin Helsinkiin johonkin houkuttelevaan hotelliin, kun syksy on ankeimmillaan. Samalla oli tarkoitus lisätä töissä viikkotuntimäärää, koska olen nyt ottanut tän uuden alan kanssa ihan lunkisti vuoden verran. Kaikki se ja moni muu asia menee nyt tauolle.

Se mistä olen tyytyväinen on, että olen muuttanut elämän suuntaa tässä vuoden parin aikana. Lähtenyt työpaikasta, joka sai minut lopulta voimaan pahoin ja löytänyt ihan uuden alan, jossa tunnen olevani oikeassa paikassa. Ryhtynyt miettimään mikä elämässä on tosi tärkeää! Että se ei suinkaan ole tehokkuus ja raha ja kaiken materian haaliminen. Että kaikkein tärkeintä on voida hyvin ja säteillä hyvää oloa sitten myös ulospäin. Karistaa niitä melko kylmiä arvoja pois itsestä ja esimerkiksi ottaa enemmän omaa aikaa, nauttia palveluista materian sijaan, pysähtyä hetkiin, kuunnella mitä luonnossa kuuluu, katsella ympärille ja huomata ihan pieniä juttuja ja nauttia niistä. Nuuhkia tuoksuja kesäaamuissa, talvipakkasilla ja kevään kynnyksillä. Siis sellaista tyytyväistä ja mukavaa itseensä panostamista jokaisessa asiassa. Esimerkiksi kyllästyin tässä kerran tiskikaapit arkilaseihin ja vaihdoin ne niihin harvoin (jos koskaan) käytettyihin juhlalaseihin. Olen ollut tyytyväinen!

Eilen mieleen tupsahti semmonen peruskysymys, että olenko onnellinen? Kuulostelin itseäni hetken (kauaa ei tarvinnut) ja totesin, että kyllä olen! Kaikesta huolimatta. Tämä terveyden notkahdus ei särje sitä perusonnellisuutta, joka mussa on sisällä. Aika usein mietinkin, että voi kuinka onnelliselta tuntuu; mulla on rakastava mies, ihana tytär, läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ympärillä, suloinen koti, elämä täynnä seikkailuja ja jännittävä tulevaisuus edessä. Onnellisuus tuntuu pehmoisena, lämpöisenä tunteena rinnassa, sellaisena valopallona sydämen kohdalla. Tottakai olen välillä surullinen tai vihainen tai superärsyyntynyt, mutta ne on kuin laastareita pinnalla, ne tulee ja menee, eikä hetkauta varsinaista sisintä mihinkään suuntaan. Hassua kyllä, että edelleen se on niin.