Lapsuudenkoti.
Siinä on monelle sellaista hohdokkuutta, satujen taikamaata, mennyttä lumoa, jota ei löydy muualta. Olen pohdiskellut tänä vuonna paljon lapsuusmuistoja. Ajatellut kirjoittaa niitä enemmänkin ylös. Miettinyt sanontaa, että lapsuus on vailla huolia. Ei se nyt aivan niin taida olla. Lapsena toki oli paljon niitä auringonpaisteisia hetkiä, kun saattoi lojua nurmikolla lukemassa Aku Ankkoja, Tarzaneita, Tiinaa, Tinttejä. Käydä pikaisesti syömässä kun huudettiin ja palata sitten vakoilemaan kaikkia epäilyttäviä ihmisiä. Itse esimerkiksi vakoilin useinkin erästä Mafiapomoa ja pistin kaiken likoon löytääkseni pankkiryöstäjä ”Volvo-Markkasen”...
Mutta oli toki harmistuksiakin. Ei saanut lupaa juosta kaverille. Piti päntätä kokeisiin, vaikka olisi paljon mieluummin mennyt ulos. Piti syödä hernekeitto loppuun, vaikka oksetti. Ja viikonloppu päättyi aina liian aikaisin! Aikuisten määräysvalta tuntui epäreilulta. Luokkakavereitten kirjo ahdistavalta. Introverttina ja hyvin herkkänä lapsena olisin mieluiten hääräillyt kotosalla. Minulla ei koskaan ollut kaveriporukkaa, vaan se yksi ”paras kaveri”, jonka puolesta annettiin kaikki. Sellainen sydänystävyys jatkuu toki edelleen.
On ihana palata kotikonnuille ja nuuhkia muistojen patinoituneita lehtiä. Katsella valokuvia. Kierrellä tärkeitä paikkoja. Elää ikäänkuin rinnakkaiselämää hetken ajan. Mutta täälläkin on tulevaisuus, ei pelkästään menneisyyttä. Suunnitelmia, haaveita, hiljaisia toteutuksia. Inspiraatioita ihan eri tavalla kuin muualla!
2 kommenttia:
Minä oksensin hernnekeiton niin monta kertaa koulussa, että isäni puhui minulle erivapauden tuosta ruoasta! Nyt se kyllä maistuu...
♥♥
Leena Lumi; Oi, sinäkin inhosit sitä?! Voi juku, se oli kamalaa. Nykyäänkin inhoan jos se on litkua. Jos teen itse, siitä tulee puuromaisen paksua ja sinappia ja valkosipulia joukkoon, niin menee. 😁
Lähetä kommentti