Kipu todistaa, että on elossa!

 

Voi vehnä. Taas uus yöllinen kipu! Ensin oli niitä epämääräisiä sisäelinkipuja, jotka tuli aina yöllä, niin ettei lopulta pystynyt nukkumaan kuin koiranunta. Lääkäri arvuutteli, että kyseessä olis refluksi. No ainakin ne helpottui närästyslääkkeitä popsimalla ja asentamalla sänkyyn hyppyrimäen, joka kohottaa tyynyn ylemmäs.

Sitten tuli lonkkakipuja. Molempiin lonkkiin ja etenkin yöllä. Sillai, että heräsin kipuihin, eikä mikään asento oikeen ollu hyvä. Kunnes siemasin sen Lidlin inkiväärishotin ja se oli sillä selvä, ei enää lonkkakipuja. Käsittämätöntä, mutta niin se vaan meni. Odottelen edelleen vähä epäluuloisena, että tässä on vaan joku hämäys menossa, että kyllä ne kivut siitä palaa entistä ilosempina takas.

Ja nyt sitte! Yhtä varmasti ku kallistan pääni tyynyyn, alkaa vasen käsi puutua. Melkein jo rääkäsin eilen miehelle, että apua! Sydänkohtaus! Ambulanssi! Mutta sitte tajusin, että ei mulla oo mitään muita oireita. Ei kipua rinnassa, ei muljahduksia, ei huonoa oloa, ei kylmää hikeä, elämä ei vilise nauhana silmien editse, eikä kuolleita sukulaisia ole tullu kylään. Vielä.

Mutta koska puutuminen on pahentunut viikon ajan joka yö ja häiritsee jo tosiaanki nukahtamista, niin pakkohan sitä on miettiä, että mistäs tässä nyt sitten on kysymys. Ihan sillai maalaisjärjellä päättelin lopulta, että kyseessä saattaa olla hartioitten jumitus. En oo käyny hierojalla kevättalven jälkeen, että se olis hyvä selitys. Heti kohta, kun olin saanu rentoutettua käteni ja hartianseudun, tuli unikin.

Lääkärissä ramppaaminen on niin turhaa. Kun se menee aina näin; ensi oottelet vuoden, että kyllä tämä tästä ja ei se lääkäri kuitenkaan sen paremmin tiedä. Sitte erinäisten turhautumisten ja elämänlaadun heikentymisen lannistamana lopulta päätät soittaa terveyskeskukseen. Siihen menee muutama päivä, siihen meinaamiseen. No sitte joskus pääset läpi siitä jonosta, mahdollisesti kerran elämässä ihan sen ekan puhelun aikanakin jo. Katot silmät kiiluen kalenteria ja oot valmiina merkkaan ylihuomiselle lääkärikäynnin, niin se ääni sielä langan pääs sanookin, että tossa olis kuule kolmen kuukauden päästä aikoja… tai jotain sinne päin. Ei ainakaan samalla viikolla tai seuraavalla. Eihän sitä tiedä onko elossakaan enää kolmen kuukauden päästä!

Sitte kaks tuntia ennen lääkäriä koet ihmeparantumisen ja lääkärillä et edes muista miksi tulinkaan tänne ja koko juttu tuntuu niin turhalta ja epämääräiseltä ja lääkäri valittaa kolesterolista tai kehottaa laihduttaan ja on muutenki sun lasta nuorempi. Semmonen eksyksissä oleva nuorisolainen, jolle tekis mieli sanoa, että  missä sun isä on, kun eihän tuon ikänen voi olla mikään lääkäri. Miks elämästä menee aina suuri lohko tämmöseen kaikkeen turhanaikaseen.