Kun kotoilu sakkaa

 

Normaalisti kotipäivinä sinkoilisin edestakaisin, kellariin pyykkiä laittamaan, yläkertaan vaatekaappia järkkäämään, ulos puutarhaa kiertelemään tai portaille istumaan. Päivä täyttyisi kaikenlaisesta pienestä tekemisestä, jota ei ehkä selvästi heti edes huomaa, mutta jos ne jättää tekemättä kuukaudeksi, niin alkaapa röykkiöitä ja sekasortoa syntyä. Tekeminen ei lopu ja tylsää hetkeä ei tule.

No nyttehän on se tilanne, että kaikki tuo on seisahtunut yli kuukaudeksi ja vielä ennen sitä jo kuukauden ollut vähän tahmeaa, kun sain vihiä siitä, että mulla vois olla syöpä, mutta odottelin vielä leikkausta. Vaikka olo onkin nyt parempi kuin kertaakaan leikkauksen jälkeen, niin en tokikaan kipittele vielä kerrosten välillä puuhailemassa kotijuttuja! En vielä edes saa liikkua kuten ennen ja jaksaminenkin on iso hidaste. Ja toki yks iso sekottava tekijä on unien repaleisuus. Viime yönä odottelin melatoniinin vaikutusta tunteja. Onneksi monena päivänä saan nukuttua mukavat päikkärit, jotka paikkaa tilannetta.

Eli edelleen ison osan päivästä olen netissä, katon telkkua tai luen. Lepään, istun ja teen pieniä siirtymiä kerrosten välillä. Ja nyt alkaa maistua kaurapuurolta! Mietin, että miten mä joskus haaveilin, että voi kun joskus vois vaan päivät pääksytysten katella leffoja ja lukea, että vois vaan lötkötellä kauan aikaa. No nyt se aika on ja alkaa kyllästyttää. Väistämättä tulee mieleen, että olisko nyt mitään muuta, jota vois tehdä?

Yllättävää on, että tää hetki tuli näinkin pian. Nyt tarvii kehittää jotain mukavaa pientä puuhaa, edes tulevan suunnittelua ja inspiraatioiden metsästystä. No, olihan mulla mielessä käsityöt ja piirtäminen, joita voisin ryhtyä tekemään tänä syksynä. Niitä voisin alkaa pikku hiljaa ottaa ohjelmaan. Ja sukututkimushan on se ainainen loputon suo kans.