Mä paljastan sun salaisuudet… eh?

Tämä on semmoinen aihe, joka pyörii aika ajoin päässäni ja rehellisesti sanottuna ällistelen aiheeseen liittyvää suhtautumista. Ja sehän on ihan simppelisti sukututkimus. Taikka tarkemmin sanottuna ”kuinka sukututkijaan suhtaudutaan”. Voisin kirjoittaa aiheesta esseen taikka romaanisarjan, mutta menköön nyt näin.

Minähän olin se outo lapsi, joka rakastin kaikkea vanhaa. Mennyttä aikaa ja ihan kaikkea, joka siihen liittyi. Väsäsin ekaa sukupuutani joskus kymmenen vuoden tienoilla. Janosin loputtomiin tarinoita menneestä ajasta. Mutta huomasin jo aika varhain, että aiheeseen suhtauduttiin jännästi. Ihan se perussuhtautuminen monilla on että ”älä tule kuule meidän salaisuuksia penkomaan!” Nonni, just sehän tässä olikin mun goal. Mulle oli aina ihan hemmetin hiton hailee, että onko sielä sukupuussa pappeja, poliiseja, aatelisia, mustalaisia tai vaikka vankeja. Kaikkee löytyy. Ihan pirun tylsää, jos kaikki olis värittömiä tasapaksuja maanviljelijöitä, jotka ei ole koskaan pikkuvarpaallakaan osoittaneet kiinnostusta esim mihinkään hairahdukseen. Ja mitä enemmän tutkii, sitä uskomattomampia kohtaloita ja tapauksia pomppaa esiin. Niitä elämänmakuisia.

Mutta tässä kohtaa tulee sitten se väärinkäsitys. Taikka suuri epäluottamuslause, etten sanoisi. Jotenkin se aina hämmentää ja loukkaakin, että hei jos me tunnetaan koko elämän ajan, niin miten sä kuvittelet, että mä oon nyt yhtäkkiä joku uhka sulle, vaan koska oon sukututkija ja väistämättä saan selville aika paljon salaisuuksia? Voisinhan mä kai huudella tuolla kylillä, että mä tiedän sun suurimmat salaisuudet, niin ehkä ajattelet. Mutta ajatteletko, että julkaisen ne Hesarin sunnuntailiitteessä? Just yks ystävä sanoi hyvin, että kaikilla on niin paljon luurankoja kaapeissaan, että ei ketään kiinnosta. Ja oikean sukututkijan tavoite ei ole selvittää ja levitellä sitä sotkua, jota sä ihan itse olet elämääsi kehrännyt. Että ihan loppuviimeksi kannattais katsoa semmonen pikavilkaisu peiliin ja miettiä, että voisit ottaa itse vastuun siitä mitä olet sekoillut. No minä aika usein kyllä pyörittelen silmiäni ja ihmettelen, että mitä ihmiset oikeen sekoilee?! Saa ne sen toki tehdä, mutta että sen jälkeen syytetään jotakuta ulkopuolista, joka vaan saa selville asioita, niin eikö se oo aika kohtuutonta?

Jep. Sukututkijat saa jopa uhkailuja, sellaisia vihjeenomaisia lauseita, kauniita kuin konvehdit, mutta sisältää paskapalleroita tai partakoneenteriä. No, tässä kohtaa pitää ehkä tarkentaa, että on olemassa sukututkijoita ja sitten on niitä, jotka tunnistaa vaikkapa uudessa työpaikassa siitä, että ne tulee ylimpinä ystävinä ihan ekana sun luo ja valaa sut hunajalla, sanovat että heihin kyllä voit luottaa! Niin minä sanon, että heihin älä luota! Sukututkijalle tärkeintä on siis löytää palapelistä mahdollisimman monta palaa, hahmottaa kokonaisuuksia, tajuta syy-yhteys-seurauksia ja ymmärtää, ei kaivaa esiin salaisuuksia kertoakseen ne kaikelle maailmalle. Meidän puhelimiin ei ole tallennettuna TV-seiskan vihjenumeroa, eikä sähköpostiin Hesarin jymyvinkkiosoitetta.

Mullekin on tullut sukututkijana elämän varrella vastaan sellasiakin tilanteita, kun joudun punnitsemaan, kerronko jonkun pimitetyn asian asianosaiselle itselleen. Sanoisin, että se on aina tapauskohtaista. En tee sitä koskaan, jos aavistelen, että se satuttaa itse henkilöä, jolta jotain on pimitetty. Mutta voin tehdä sen, jos se vie jotakin asiaa parempaan ja musta tuntuu, että asianosainen saa vastauksia vaikkapa ahdistukseensa. Ja se tehdään varovasti, kahden kesken. Näissä tilanteissa en myöskään ota vastaan kiristystä, uhkauksia tai muiden mielipiteitä ylipäätään. Punnitsen ne tilanteet tiukasti oman moraalini mukaan. Joskus kyllä ihmettelen, miten paljon ihmisiltä pimitetään asioita ja miten se saa ihmisen pahimmillaan sekaisin ja kadoksiin. Ollaan jopa vankasti sitä mieltä, että valhe on aina parempi. Minusta ei. Tilanne pitää skannata ja toimia sen mukaan.

Ja sitten on vielä yksi ihmeellinen suhtautumistapa, jota en voi käsittää. Se on sellainen, että kuolleesta ihmisestä ei muka saa puhua pahaa. Perusteena ”koska ihminen ei voi enää puolustaa itseään”. No, jos näissä tilanteissa pahan puhumiseksi lasketaan faktojen tai tapahtuneitten asioitten esiin tuominen, (eli kertoa miten ikävä ihminen tuo vainaja oli) niin metsään menee. Että muuttaako se kuolema ihmisen aina pyhimykseksi? Minusta ei. Jos ihminen on paska, niin se on sitä edelleen, vaikka olisi kuollutkin. Ei silloin tarvii väkisin yrittää tekohymyillä ja väittää, että kiva oli hän, muistinkin väärin. Tämähän jo liittyy siihenkin, että jos kyseessä oli vaikka pikkulapsia kähmivä rasvainen äijä, niin miltä luulette niistä uhreista tuntuvan, jos heebo yhtäkkiä onkin kaikkien mielestä kunnon reiska, vaan siksi, että on tajunnut kuolla? Näissä on niin monia puolia, joita pitää miettiä, että ihan silleen teilaamalla nämä ei hoidu. Että hys hys vaan, vai? Ja sitten on tottakai se aikaperspektiivi. Mun mielestä vaitiolo ei koske samalla lailla enää kauan sitten kuolleita. Tuntuu vähän naurettavalta, jos mennään siihen, että voi kauhee kun se meidän suvun joonas kristiinanpoika sekaantui eläimiin herran vuonna 1723, että ei nyt sitten puhuta siitä kellekään, ettei vaan tuo naapurin Ulpukka saa vettä myllyynsä. Hoh hoijaa.