Yökaudet

Kiinnostavaa, miten pää toimii. Että kun pitäis nukkua, niin yhtäkkiä on tuhat asiaa mielessä ja päässä ajatukset kuhisee kuin muurahaispesä kevätauringossa. Eilen päätin, että kokeilen, saanko unta ilman melatoniinia. No arvatkaa! Joskus puoli kahden maissa suihkautin lannistuneena kielen alle melatoniinisuihketta. Ei mitää vaikutusta. Oon nukahtanu vähitellen joskus kolmen ja neljän välillä.

Sitä ennen kävin päässäni laajoja palavereita siitä, mistä voisin kirjoittaa. Kun se valkoisen paperin kauhu iskee aika ajoin ja pää on täysin tyhjä kun pitäis jotain saada aikaan. Siis ihan vaan tänne blogiin. Eikä sairaudestakaan koko ajan huvita kirjoittaa, etenkin kun joka päivä ei edes ole mitään sanottavaa siitä aiheesta.

Niin, että miksi yhtäkkiä yöllä kaikki maailman aiheet kaadetaan suppilolla mun aivoihin ja saan niistä irti vaikka mitä! Häviävän hetken pohdin jopa sitä, että entäpä jos nousen ja menen olohuoneen sohvalle takomaan kaikki villit ajatukset ylös. No en menny. Olis ehkä pitäny, sillä kokemuksesta sanon, että en koskaan saa päiväsaikaan niistä jutuista samalla lailla kiinni, kuin yön herkullisissa syvyyksissä.

No okei, koetan tavoittaa yhden jutun tähän kuitenkin. En tiedä miksi, mutta eräs vuosien takainen muisto putkahti mieleeni ja herkuttelin tilanteella pohjia myöten. Pahoittelen, että tämä ei enää tavoita aamun työmatkalaisia busseissa, mutta voitte kuitenkin ehkä samaistua. 

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun kuljin TKL:n bussilla töihin, eli melko kauan sitten. Eräänä kylmänä talviaamuna astuin täpötäyteen bussiin ja totesin, että piru vieköön, taidan joutua seisomaan! Ajatus ei huvittanut, sillä matkaa oli kuitenkin monta kilometriä ja uni hohkasi vielä kehossa. Tarkemmin katsoen bongasin helpottuneena bussin perältä yhden vapaan paikan, jota kohti kipitin iloisena; mun paikka, universumi kuuli kuitenkin mun toiveen! 

Kunnes saavuin kyseisen penkin kohdalle ja totesin, että ei se aivan tyhjä ollutkaan, sillä viereisen istuimen teini oli istuttanut siihen reppunsa. Reippaana pohjalaisena päätin oitis ratkoa tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla ja kajautin ilmoille teinille osoitetun kysymyksen: ”Onko tässä tilaa?” No, te tiedätte ehkä sen teinien heimoon kuuluvan mielenkiintoisen alalajin, jota nimittäisin kastemadoksi. Tämä kastemato ei osoittanut silmäripselläkään kuulleensa kysymystäni, vaan valui edelleen penkillä ominaistyylilleen uskollisella tavalla; neljännen selkänikaman osuessa penkin istuinosaan, hyvin kauniin pyöreästi ja sulavasti, jalkojen ja pakaralihasten sitä vastoin leijuen penkin ulkopuolella, polvien porautuessa seuraavan penkin rakenteisiin. Odotin hetken, ei vastausta.

 Pohjalainen reippaus ei ole lannistuvaa lajia, joten korotin vähän ääntäni ja toistin kysymyksen. Tunsin kyllä kallossani kuplivaa ärtymystä ja tajusin että taas mennään, räjähdys on tulossa. Tämä liittyy niihin pohjalaisen luonteen varjopuoliin, jossa rehellisyys, reiluus ja oikeudenmukaisuus nousevat maailmankaikkeuden tukipylväiksi ja pienikin poikkeama niistä suistaa maailman raiteiltaan. Maailma alkoi huojua, äkkipikaisuus alkoi ottaa valtaa tilanteesta, enkä kyennyt enää mihinkään hillittyyn ja fiksuun käytökseen. Kun tuo pitkäkoipinen sammakko teeskenteli yhä, ettei kuullut kysymystäni, se pieni itsehillinnän säie jossakin sisälläni katkesi.

Yhtäkkiä heilautin vartaloni suorakulman muotoon, niin että kasvoni olivat sen aivokuolleen etanan kasvojen tasalla, katsoin sitä tulistuneena johonkin silmien suuntaan ja räsäytin ilmoille vihaisen kysymyksen: ”Voitko siirtää tuon repun?!” Pohjalaisen naisen kehityskaaressa on sisäänrakennettu tieto siitä, että ohjaksien ottaminen omiin käsiin auttaa aina. Tässä tapauksessa tuo hyytelöameeba ujutti reppunsa hitaan tahmeasti syliinsä, katsomatta ja reagoimatta muuten tilanteeseen mitenkään. Olin silti aistivinani hienoista halveksuntaa, mutta mene ja tiedä, en ole mikään ameeba-asiantuntija. Yhtä hyvin hän saattoi pitää tilannetta kotoisana ja minua äidillisenä.

Istuin penkkiin rojahtaen, enkä kyennyt pitkään aikaan palautumaan rauhalliseen aamutunnelmaan. Aavistan, että lähipenkkien matkustajat purivat hihaansa ja tärisivät pidätetystä naurusta, mulkoilivat vihaisen kauhistuneena tai jatkoivat omaa ameebaelämäänsä. Tuohon aikaan kukaan ei kuvannut someen mitään, eikä kellään ollut luureja päässään. Olin siis heti aamusta näyttämöllä aktiivisessa pääroolissa. Mikä introvertin painajainen! Hitaasti tajusin, että jos tuohon hyytelöeläimeen ei olisi vieläkään syttynyt mitään elonmerkkiä, olisin varmasti tempaissut repun käsiini ja heittänyt sen bussin etuovelle. Onneksi siihen ei tarvinnut mennä.

Mukavaa työpäivää ihmiset! Vapauttakaa sisäinen pohjalaisnaisenne ja taistelkaa!