Puolivälissä ollaan

 

Viikonloppu meni ’ei niin energisissä tunnelmissa’, eli mökille oltiin kovasti menossa ja käytiinkin mökkipihassa, mutta palattiin saman tien kotiin, kun monta oleellista juttua unohtui (esim moottorisaha) eli siinä oli keskellä lauantaita sellanen kolmen tunnin ajelu ja paluu kotiin. Olin vähän vielä energiavajeessa edellisestä sytosta, vaikkakin jaksoin olla kaupassa kahmimassa monen päivän ruokia ja vitamiineja hedelmien muodossa.

Uutena vaivana mua seuraa kaulan imusolmukkeen aristus ja pieni kuumeilu. En tajua mistä se on tullut. Enkä tiedä onko se mitätön juttu, vai eikö, tässä mun tilanteessa. Informoin siitäkin tietty sinne sairaalan sovelluksen oirepankkiin. Puolivälissä ollaan siinä suhteessa, että juhannuksen jälkeisellä viikolla sain diagnoosin ja siitä on nyt about kolme kuukautta, ja jouluun on kolme kuukautta ja sillon suunnilleen pitäis viimesenkin syton oireet olla ohitettuna… jos hyvin käy. Että jollain lailla se lohduttaa kyllä, että tässä sitä jo mennään ja pahin on ohi eli se paniikki diagnoosin jälkeen ja leikkaus ja sairaala-aika!

Netflixistä seurailen etnokokkien pudotuspeliä, joka inspiroi mua aivan valtavasti! Jossain toisessa todellisuudessa olisin ihan varmana kokki. Ja olenhan minä oman elämäni kokki, mikäs siinä. Ja silloin kun en avaa telkkua, suhaan nettiarkistoissa taas ja koetan tutkia yhtä juttua sukututkijan palavalla ja loputtomalla innolla. Pienenähän mun vastaus kysymykseen ’mikä susta tulee isona’ oli useimmiten joko intiaani tai salapoliisi (myös joskus arkeologi) ja tota salapoliisia saa kyllä toteuttaa vallan mielin määrin kun ryhtyy tutkimaan jotain menneen ajan ongelmaa. Niitä lähestymistapoja ja tulokulmia on aina tosi paljon, ne pitää vaan keksiä! Ja siinä väitän kyllä olevani aika mato. Eli heti kun aloin viimeviikkoisen Matildapostauksen jälkeen taas selata arkistoja, piristyin valtavasti ja sillä tiellä ollaan.