Iltapäiväkerhoista

 

Pakkohan se on taas sanoa mielipiteensä aiheesta, joka ei itseä kosketa ja josta ei mitään tiedä! Semmosta se on; parhaita asiantuntijoita kansan syvistä riveistä on aina ne, joilla ei oo omaa kokemusta, niin ku nyt vaikka, että lapsettomat kyllä tietää miten niitä lapsia pitää kasvattaa! No mulla on siitä tietoa, joten ei mennä siihen, paitsi että tiedän, ettei siinä päde mitkään lainalaisuudet ja se on vaikeampaa kuin ydinfysiikka. Ja sitä paitsi epäonnistut aina, teetpä niin tai näin. Julmaa.

70-luvun lapsena mulla on nyt kuitenkin heränny ihmetys tätä nykyistä iltapäiväkerho-asiaa kohtaan. Ei siinä, että se olis jotenkin huono juttu, päin vastoin. Luinpa netistä, että jopa vapaaehtoiset pitää jotain liikuntakerhoja pikkukouluissa. Ihan mahtavaa! Hatunnosto heille. Mutta se, että vanhemmat pelkää iltapäiväkerhon loppua kuin ydinsotaa. Että kun lapsi menee kolmannelle, niin oikeus kerhoon loppuu ja paniikki valtaa vanhemmat. Siis mitä? Kolmasluokkalainenhan on osannu jo vuosia korjata Valtran ja suolistaa hirven, ainakin maalla. Niin miten ei kaupunkilainen osaa olla paria tuntia yksin kotona? Tai mennä kaverin luo tai kutsua kaveria kylään?

Kun minä olin lapsi, silloin roomalaisvallan aikoihin kun Hadrianuksen vallia rakennettiin, niin kaikki oli toisin. Kävin pientä kyläkoulua, jossa oli alle 100 oppilasta. Koulu oli niin lähellä, että sinne käveli noin viisi minuuttia. Paitsi lapselta, jolla aikaa kului ehkä tunteja, kun kaikkia kasveja ja ötököitä ja autoja piti ihmetellä. Ei silloin ollu mitään iltapäiväkerhoja. Sillon haisteltiin hajukumeja ja luettiin Aku Ankkaa ja vetkuteltiin läksyjen kanssa. Paitsi kivojen läksyjen, kuten joukko-oppi, unionit ja mitä niitä oli. Ei, en käynyt huoltoaseman ala-astetta, vaan unioni oli matikkaa. Kuka vois olla rakastamatta tällasia tehtäviä? Sai piirrellä ja pohtia asioita kolmiulotteisina tilassa, eikä vaan pajattaa ulkoa 1+1=2.

Muistan ne monet kerrat kun tulin koulusta kotiin ja pöydällä oli äitiltä lappu, että syö jugurtti ja banaani. Ei ollut mitään ongelmaa, ei pelottanut, eikä etenkään ollut tylsää. Värittelin, piirtelin, luin ja söin ne välipalat tottakai. En ollu maailmankaikkeudessa yksin, koska mamma (jonka luo en koskaan mennyt, kun hän oli vähän äreä) ja täti (joka oli töissä) asui samassa talossa, isosisko tuli koulusta (tosin paljon myöhemmin kuin minä) ja lähes kaikissa naapureissa asui sukulaisia. Mutta silti; koulun jälkeen oli se parin - kolmen tunnin aika, kun olin yksin. En kyllä muista yhtään traumaattista asiaa iltapäivähetkiltä. Tai sitten olen ollut traumojen syövereissä niin syvällä, että olen unohtanut tietoisesti kaiken ja kasvanut aikuisesi luullen, että hyvin meni.

Niin että sanoisin nyt näille nykypäivän vanhemmille, että hengittäkää, relatkaa, ei se lapsi varmaan näänny nälkään tai tylsyyteenkään, vaikka olisi hetken omin nokkineen koulun jälkeen. En oikein ymmärrä mikä se on se pelko tai ongelma? Vanhemman ongelmahan tosin on pelätä lasten puolesta, niin kauan kuin henki pihisee. Se kasikymppinen äiti murehtii viis- ja kuuskymppisen lapsen puolesta. Ei se koskaan lopu. Mutta silti, ainakaan sen iltapäivän puolesta nyt ei kannata pelätä. Lapsilla on kuitenkin nykyään esim puhelimet ja tietokoneet, joilla saa vaikka videoyhteyden työssä käyviin vanhempiin. Meillä kaikilla ei 70-luvulla ollut ees lankapuhelinta…