Taloista ja rempoista

Musta on aina tosi kiva katella mitä talon rakenteista löytyy. Siis minkä tahansa vanhan talon. Mun ois pitäny ehkä sittenkin kouluttautua rakennusrestauroijaksi. Mun painajaisduuni olis (kaupan kassan lisäksi) rakennusten purkaja, semmonen joka lytsää taloja kaivinkoneen kauhalla ja hohottaa päälle. Että ’siitäs sait paska talo, kun olit niin vanhakin!’ Määhän menin ihan rakastumaankin vanhaan taloon kerran. En nyt ehkä menis sen talon kanssa naimisiin, varsinkaa kun oon jo naimisissa, mutta se oli jotenkin tyystin suloisinta mitä oon talojen joukossa ikinä nähny. Se oli semmonen keskiaikatalo Saksassa. Mutta ei mikään tavallinen keskiaikatalo, vaan kakskerroksinen ja pitkulainen! Sen leveys oli ulkoopäin ehkä 3 metriä ja pituus pitkälti toistakymmentä metriä ja se oli vino, eli se lenkotti sinne sun tänne hauskasti. Se oli vuodelta 1416 ja sen alakerrassa toimi pubi ja yläkerrassa asui sen pubin pitäjä vanhan äitinsä kanssa. Mä istui siellä siemailemassa jotain juomaa ja kalustin sitä mielessäni. Miten nyt sit kalustetaankin sellasta vaivoin kaks metriä leveään ja kolmisen metriä pitkää huonetta… Ainaki lähes kaikki mun vaatteista, astioista ja kirjoista olis pitäny jättää pois. Mä ajattelin, että menen sinne sitten, kun talo täyttää 600 vuotta, mutta just sinä keväänä oli mun äidin aika lähteä tuonilmaisiin, enkä pystyny ajattelemaankaan mitään matkoja.

 

Hauskinta vanhoissa taloissa on niiden henki, tuoksu ja persoona. Tää meidän talo on tämmönen paksu vanha leidi, joka könöttää millon mihinkin suuntaan, oikoo vähän selkäänsä ja koipiaan riippuen siitä onko kesä vai talvi. Talon keuhkot ja hengitysilma on ihan terveet, ei haise ees se tavallinen vanhan talon ominaishaju. Mutta tän talon vedenkierrossa on vähän ongelmaa ja sitä tässä on pariin kertaan paikkailtukin, kun se saa sisäisiä vedenvuotoja. Kolmikymppisenä tää kävi kasvojekohotuksessa ja kaikenlaista pintaa paklattiin uuteen uskoon. Lattioita, kattoja, seiniä, ikkunoita vaihdettiin ja keittiö sai kokonaan uuden ilmeen (jopa keittiön ulko-ovi suljettiin kokonaan). Ovet taitaa olla yhden lattian lisäksi ainoot näkyvissä olevat alkuperäset asiat täällä. Me muutettiin tähän, kun tää oli 57-vuotias, mut siitäkin on jo 16 vuotta! Me ollaan kieltämättä vähän ylensyötetty tätä taloa ja täällä on aika täyttä. Mutta täällä nauretaan paljon ja hissutellaan villasukissa ja ollaan pääosin hiljaisia. Ei paiskota ovia tai hypitä tasajalkaa ja ryntäillä portaikossa. Päinvaston me taputetaan välillä hellästi ovipieliä ja sanotaan ’hyvä talo’!

Jahas, remppa sitten seisahtu odottamattomasti kestettyään kaksi päivää. Eihän se nyt tietysti mikään ylläri sinänsä ole, mutta kunhan totean. Johan tässä on muutenkin totuttu odotteluun, niin menee se muutama ylimääränen päiväkin samaa höökää. Yläkerran lattiamatskuista otetut näytteet jumittaa asbestilabrassa oletettua huimasti pitempään, siinä syy. Ei voi mitään. Mutta tähän väliin täytyy kehasta remppamiestä, että perin nopeesti hän on edennyt nuo kaks ekaa päivää. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, kunhan ehtii!