Paluu 70-luvulle

Lapsena ihailin yli kaiken isosiskoni piirustustaitoa. Se ehkä myös innosti myöhemmin harjoittelemaan ahkerasti ja piirtäminen oli yksi lempiharrastuksiani pitkän aikaa. Lopulta totesin olevani kuitenkin vain keskinkertainen piirtelijä, jonka ei kannata haaveilla taiteesta itselleen ammattia.

Mutta sen verran käden ja silmän yhteistyö sujuu, että olen ainakin kolmessa eri työpaikassa käyttänyt taitoani työtehtävissä. Joihinkin virallisiin asiakirjoihinkin piirustuksiani on tallentunut. Joskus kiinnostaisi kokeilla, miten kynä tanssii paperilla nykyään. Ehkä sen aika vielä tulee.

Sisareni on myös liimaillut kuvia 70-luvun alun muodista isoon vihkoon. Minäkin tein oman versioni muotivihoista, kirjoittaen sinne joukkoon myös laulun sanoja. Muotikuvia leikkelin tätini 60-luvun muotilehdistä. Nyt harmittaa aivan vietävästi, että menin tuhoamaan ison pinon upeita lehtiä, etenkin kun askartelemani vihotkin on päätyneet roskiin ajat sitten.

Tämmöisten aikamatkojen merkeissä olen viettänyt viime päivät.

 

Rutiinit

Tajusin hiljattain miten rutiineja rakastava olen! Huomasin myös, että rutiiniriippuvuus on vahvistunut iän myötä. Nuorena olin paljon spontaanimpi ja päivärytmini saattoivat vaihdella hyvinkin paljon. Nykyään huomaan, että jos joku rikkoo rutiinini, olen lähinnä ärtynyt. Keski-ikäistymisen varmimpia merkkejä?

Esimerkiksi täällä lapsuudenkodissa on aina selvä aamurutiini. Pyrin nousemaan suht aikaisin, teen aamutoimet, sytytän tuoksukynttilän, pistän Katri Helenan kootut soimaan (aina se sama levy), keitän murukahvin, avaan edellispäivänä ostamani tuorepuristetun appelsiinimehun, lapan kulhoon maustamatonta paksua jogurttia, johon pilkon joko mandariinia tai banaania sekaan. Luen uutiset, koronatilastot, katson blogit. Joka aamu tämä sama kaava! Päivän toimet kulkee melko lailla samaa kaavaa, riippuen tietysti vähän siitä, tapaanko kavereita vai en. Iltatoimet on samanlaiset joka ilta. Joka päivä vuodenajasta tai vuodesta riippumatta. Aina samaa.

Naurettavaa, rauhoittavaa ja ihan hitsin mahtavaa! Olen suuresti huvittunut asiasta.

 

Lapsuudenkodin tunnelmissa

Lapsuudenkoti.

Siinä on monelle sellaista hohdokkuutta, satujen taikamaata, mennyttä lumoa, jota ei löydy muualta. Olen pohdiskellut tänä vuonna paljon lapsuusmuistoja. Ajatellut kirjoittaa niitä enemmänkin ylös. Miettinyt sanontaa, että lapsuus on vailla huolia. Ei se nyt aivan niin taida olla. Lapsena toki oli paljon niitä auringonpaisteisia hetkiä, kun saattoi lojua nurmikolla lukemassa Aku Ankkoja, Tarzaneita, Tiinaa, Tinttejä. Käydä pikaisesti syömässä kun huudettiin ja palata sitten vakoilemaan kaikkia epäilyttäviä ihmisiä. Itse esimerkiksi vakoilin useinkin erästä Mafiapomoa ja pistin kaiken likoon löytääkseni pankkiryöstäjä ”Volvo-Markkasen”...

Mutta oli toki harmistuksiakin. Ei saanut lupaa juosta kaverille. Piti päntätä kokeisiin, vaikka olisi paljon mieluummin mennyt ulos. Piti syödä hernekeitto loppuun, vaikka oksetti. Ja viikonloppu päättyi aina liian aikaisin! Aikuisten määräysvalta tuntui epäreilulta. Luokkakavereitten kirjo ahdistavalta. Introverttina ja hyvin herkkänä lapsena olisin mieluiten hääräillyt kotosalla. Minulla ei koskaan ollut kaveriporukkaa, vaan se yksi ”paras kaveri”, jonka puolesta annettiin kaikki. Sellainen sydänystävyys jatkuu toki edelleen.

On ihana palata kotikonnuille ja nuuhkia muistojen patinoituneita lehtiä. Katsella valokuvia. Kierrellä tärkeitä paikkoja. Elää ikäänkuin rinnakkaiselämää hetken ajan. Mutta täälläkin on tulevaisuus, ei pelkästään menneisyyttä. Suunnitelmia, haaveita, hiljaisia toteutuksia. Inspiraatioita ihan eri tavalla kuin muualla!

 

Somen kuplat

Olen tiedostanut jo jonkin aikaa somen vahvat kuplat. Sellaiset, joissa samanhenkiset ovat samaa mieltä keskenään ja vahvistavat oikeassa olemistaan. Ja näitä kuplia on paljon! Ja jokainen on oikeassa. Raivokkaasti, kasvottoman häijysti ja niin oikeutetusti. Kuplassa kasvaa voimakas me-henki, joka osoittaa vääjäämättä, että jossain ollaan toista mieltä ja se on väärin. Se on NIIN väärin!

Enää ihmiset eivät halua edes keskustella asioista niiden kanssa, jotka ovat tai edes saattavat olla toista mieltä. Ensimmäisenä tulee ihmettely; miten joku VOI olla tuota mieltä. Sitten inho, raivo, uhkailu. Enää ei haluta ollenkaan olla missään tekemisissä niiden kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä. Sellaiset siivotaan kavereista. Minä ansaitsen parempaa. Miksi tuhlaan elämäni tuollaiseen roskaan? Näin nykyään ajatellaan. Oikaistaan vähän ryhtiä ja ollaan tyytyväisiä, että taas tuli tehtyä oikein.

Tiedättekö, olen hieman testaillut asiaa. Sohaissut muurahaispesää joskus voimakkaasti, joskus vain hempeästi hymyillen. Olen tietoisesti käyttänyt siistiä kieltä, ollut räyhäämättä, sanonut vain mielipiteen, kuin sivulauseessa tuolla tavalla viileästi ja kokeillen. Mutta sanojeni takana seisoen kyllä. Ja mitä on tapahtunut? Kymmeniä vihahymiöitä. Haukkumista, inhoa, vihaa, uhkailua. Vain siksi, että sanoin "minä olen kylläkin tätä mieltä..." jostakin aiheesta, joka ei olisi nuoruudessani aiheuttanut mitään reaktiota kenessäkään. 

Tai olen esittänyt poikkeusesimerkin johonkin asiaan, joka nykyään on normi. Ihan viileän tieteellisesti. Äkkiä joku kysyy (näin tapahtuu aina) "rinnastatko xn ja yn?!" Ei, sitä en sanonut. "Sanoitpas!" Sitten ollaan suossa, jossa sinun suuhusi laitetaan sanoja, joita et ikinä ole sanonut ja sanoihisi tarkoituksia, joita ei koskaan ole ollut. Äkkiä some toimii kuin "rikkinäinen puhelin"-leikki; sanottu asia paisuu muhkeisiin mittoihin ja aivan vääriin suuntiin. On enää vaikea erottaa sitä, mitä joku on siellä taustalla alunperin sanonut ja mitä tarkoittanut.

Oudointa tässä kaikessa on minusta se, että olen huomannut raivokkaimpien ihmisten olevan niitä, jotka julistavat olevansa eniten pehmeiden arvojen kannalla. Jotka sanovat olevansa rakkauden asialla. He ovat kaikkein vihaisimpia ja uhkaavimpia. Ainakin näissä minun kokemissani tapauksissa. Ymmärrän osittain; he ovat nuoria ja silloin koko maailma on sotakenttä. Mutta kuitenkin jotenkin perin huolestuttavaa! Aivan kuin maailmassa olisi enää vain ääripäät. Mitään laajaa harmaata aluetta siinä välissä ei enää hahmotu. Kuitenkin uskon siihen, että suurin osa meistä on siinä harmaalla alueella. Ajattelee ja pureksii asioita oman senhetkisen tietonsa mukaisesti. Ei räjähdä puoleen tai toiseen.

Luulen, että some on kaikesta kivasta huolimatta hankaloittanut monia asioita ja lietsonut pahuutta aikamoisiin mittoihin ympäri maailmaa. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat jättäneet somen juuri näistä samoista syistä. Itsekin olen sitä välillä pohtinut. Vielä kuitenkin katselen ja mietin, mihin suuntaan tämä maailma seuraavaksi lähtee kulkemaan.

 

Viikonlopun aikana puutarha on muuttunut kukkamereksi!

 

Aavistelinkin perjantaina, että ihan lähipäivinä kaikki muuttuu, mutta olin silti positiivisesti yllättynyt siitä ihanasta tulppaanien merestä, joka oli vastassa, kun tulimme tänään kotiin. Rakastan erikoisen värisiä ja muotoisia kukkia, siksi tulppaanitkin meillä on pääasiassa kaikenlaisia erikoisuuksia; riemunkirjavia ja rimpsuisia.

Kuvien vehreys ja värikkyys on menneiltä vuosilta; vielä en ole ehtinyt kuvata puutarhan tämän hetken loistoa. Kotimatkalla oli pakko kaartaa taimiston kautta. Oli mukava tunne katsoa tyhjiä kohtia taimipöydillä ja todeta, että onneksi ostin tuon jo viime kesänä! Sehän on minulle ihan uusi tunne, kun taimistoihin innostuin menemään vasta viime keväänä. Se ei johtunut koronasta, vaan erinäisten asioiden summana olimme paljon enemmän kotona kuin yleensä ja totesin, että miksi ei? Voisinhan minäkin kokeilla ostaa puutarhaan kaikenlaista ihan oikeasta taimistosta!

Tänään mukaan tarttui kolme valkoista Jouluruusua, Kaunokainen, Neidonkurjenpolvi, Laventeli, Kynteli, Iisoppi, Maissi, Curry-yrtti ja Paprika.

 

Perjantaipitsiä, olkaa hyvä!

Kermavaahtoinen, pöyheä, kevyt, kukkainen, hento; hieman kuin viini. Vuosikertaa ja jokaista pistoa myöten upea! En tiedä valmistetaanko missään maassa enää silkkitylliä, mutta silkkisenä ja juuri näin hurmaavana, pukeutuisin tällaiseen mielelläni!

 

Pöljä paikka tulppaaneille

 

Sain kai toissavuonna päähäni istuttaa tulppaaneja raparperin vierelle, mutta kuitenkin sillä tavalla, että raparperi on auringon ja tulppaanin välissä. Siis en ymmärrä mitä olen oikein ajatellut?! En ole vielä jaksanut kaivaa niitä ylös ja siirtää. Kyllähän niistä osa kukkii, mutta voi kuinka ne jää raparperin hehtolehtien alle ihan käden käänteessä!

Tulppaaneja oli aluksi vain tarhassa. Sitten levitin niitä raparperin juurelle, lavatarhaan ja ruohikkoalueen reunamille. Taikatemppujen kanssa olen saamassa paljon kukkaloistoa tänä keväänä ihasteltavaksi ja yksi erä käpälänvääntöä vesimyyrän kanssa on päättynyt erävoittoon!

Tämä viikko on ollut kasvien ja auringon viikko. Joka päivä hipsin portaille kurkkimaan mitä uutta on yön aikana tapahtunut. Yleensä joku kukka on auennut ja vuohenputket venyneet sentin pari. Tämä on niin rakas aika vuodesta!! Onneksi meillä on vuodenajat!

Aamutoimet nyt ja aina

Tulin aamulla ajatelleeksi sitä, miten erilaiset aamutoimet minulla ja kenelläkään naispuolisella esivanhemmallani (oma äitini mukaanlukien) onkaan! Mutta etenkin, jos vertaan muutama sukupolvi taaksepäin eläneitä esiäitejä, aina kivikaudella eläneistä esiäideistä saakka itseeni, on muutos huikea.

He eivät katsoneet ensimmäiseksi silmien avauduttua kelloa. Eivät tepastelleet kylpyhuoneeseen. Eivät miettineet mitkä vaatteet pukisivat tänään, valikoineet huulipunaa ja parfyymiä, asettaneet rannekelloa ranteeseen ja koruja ylleen.

Eivät huhkineet cross trainerilla tai millään kuntolaitteella, kantaneet pyykkejä koneeseen, keittäneet murukahvia, kurkistaneet kännykkää, avanneet tietokonetta, selanneet tablettia. Eivät olleet somessa, katsoneet televisiosta uutisia, kuunnelleet radiota, lukeneet aamun lehtiä.

Jos mennään 1500-luvun esiäiteihin, he eivät lukeneet ylipäätään koko elämänsä aikana. Eivätkä laskeneet tai opiskelleet mitään (aivan huikean harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta). Eivät eläissään nähneet kirjoja, muuta kuin papilla raamatun. Eivät myöskään koskaan kirjoittaneet yhtäkään kirjainta, edes omaa nimeään. Monet tuskin puumerkkiäkään.

He eivät koskaan siis pidelleet kädessään kynää, eivät lapsena piirrelleet, paitsi ehkä sormella hiekkaan, tai hiilellä puuhun. Eivät katsoneet kuvia mistään, paitsi kirkon seinistä, joka onkin varmasti kynttilänvalossa ollut aikamoinen kokemus ihmiselle, jolla ei ole muuta kuvallista maailmaa.

Sen sijaan he osasivat asioita joita tarvittiin jokapäiväisessä elämässä. Tekivät tulen, valmistivat ruoan, tekivät kankaat, omeplivat vaatteet, hoitivat eläimet. He kärsivät sairautensa, surivat lapsiensa kuolemat, mutta myös rakastivat ja olivat toivoa ja uskoa täynnä. Täynnä tarmoa ja energiaa. Täynnä voimaa ja tahtoa.

Mikä meissä ja etenkin meidän aamuissa sitten on samaa?

Me ajattelemme heti herättyämme päivän tehtäviä. Me pukeudumme, syömme ja juomme hiukan. Me istahdamme joskus alkukesän aamuna hetken ulkona ja ihastelemme juuri avautunutta kukkaa. Tunnemme tuulenvireen kasvoillamme. Rakastamme auringonpaistetta ja hoidamme kasvejamme. Seuraamme pörriäistä ja mieleemme tulee sanat olla hyvä jokaiselle pienimmällekin. Eipä paljon siis, vain jonkinlainen mielen liikahdus luonnon helmaan. Joitakin tuntemuksia. Koko päivän kulku olikin sitten täysin erilainen. 

Miten käsittämätöntä!

 

Ennenkuulumatonta sekoilua

Olen asettanut itselleni tämän vuoden kohdalle tavoitteita, joista kokkailu on yksi. Siis että kokkailen taas sillä tavoin ahkerammin, järjestelmällisemmin ja kokeilumielellä. Yleensä aivan hullaannun kun avaan uuden keittokirjan ja ryhdyn katselemaan reseptejä. Luen niitä vesi kielellä, merkitsen värillisellä lapulla ne kohdat, joita aion testata. Koetan kuitenkin välttää sitä, että testaukseen menisi puoli kirjaa, koska silloin kokkailisin loppuelämäni vain muutamaa kirjaa sen sijaan, että todella tekisin laajaa katsantoa erilaisiin kirjoihini. Parhaisiinhan voi palata aina kun huvittaa!

Nyt kuitenkin olen törmännyt kirjaan, joka on selkeästi huono!

Kyseessä on jostain ale-laarista napattu Milton Crawfordin "Hiprakkaruokaa"-keittokirja.

Selausvaiheessa oli ongelmana löytää edes ne vähintään kolme reseptiä, jotka olen päättänyt jokaisesta kirjastani kokeilla. Noh, valitsin "Nopea kuskuskanabiryani" -nimisen ruoan ja pari muuta.

Eilen sitten aloin innolla tehdä tätä kanaruokaa. No, ensinnäkin ainesosaluettelo on pienellä ohuella kursiivilla kirjoitettua pötkö, ei siis mikään alekkain olevien selkeiden aineiden lista. Toiseksi huomasin, että ainesosat ovat umpimähkäisessä järjestyksessä. Minulla on tapana koota tarvittavat ainekset ensin hellan ääreen ja sitten alkaa mittailla niitä ohjeen mukaan ruokaan. Tässä tapauksessa joka ikistä ainesta piti etsiskellä tovi uudelleen sekavasta luettelosta, jotta löysi tarvittavan määrän. Hankalaa!

No, siinä vaiheessa kun kaiken piti olla loppusuoralla, hellan vieressä oli vielä cayennepippuria, paprikajauhetta, kurkumaa, korianteria, curryjauhetta, valkosipulijauhetta ja sahramia odottelemassa ohjeen mukaista lisäystä! Luin ohjeen kolmeen kertaan; missään ei puhuttu näistä kyseisistä mausteista mitään, joten heitin ne lopuksi pataan kaiken muun perään. EI näin!! Ohjeen pitää olla selkeä, helposti luettava ja looginen. Kanasta tuli ihan jees, mutta kirja saa lähteä.

Kyllä se vaan niin on, että kokkailu on elämys alkumetreiltä siihen saakka kun köllöttelee masu täysinäisenä ja muutenkin tyytyväisenä tyhjän lautasen ääressä. Jos alkumetreillä jo ontuu, se vaikuttaa väistämättä kokonaiskuvaan, eikä tyytyväistä köllöttelyä tule.

Tämä kirja lähtee postoon! Ennenkuulumatonta, mutta järkevää.

 

Päivien zen ja hektisyys

Yhtäkkiä tuntuu siltä, että on ihan mahdottoman kiire.

Että päivät muodostuvat asioista, jotka soljuvat toisiinsa sekoittuen, kuin marmorointivärit erilaisina kuvioina nesteen pinnalle.

Että on vuoroin zeniä ja hektisyyttä.

Uppoutumista menneisyyden hämäriin ja vahvaa nykyhetkeä.

Kun mieli ei oikein tiedä, pitäisikö jarruttaa, vai onko mukavampi antaa mennä virran mukana...

 

Äitienpäiväviikonloppu Ruissalossa

Mieheni keksi ihanan yllätyksen äitienpäiväviikonloppua varten!

Lähdimme Ruissaloon, jossa majoituimme suloiseen Villa Rauhalaan. Minun pitkäaikainen haaveeni päästä asumaan Ruissalon villoissa - edes hiukkasen - toteutui siis nyt.

Majapaikkamme oli tarkemmin sanottuna villan puutarhassa olevassa rakennuksessa, joka  näkyy toisessa kuvassa. Ensimmäinen kuva on otettu sen terassilta kohti päärakennusta. Nämä upeat 1840-luvun rakennukset hurmasivat minut täysin! Hieno isäntäväki kaiken lisäksi. Suosittelen!

Kolmas kuva on otettu vuoteen vieressä olevasta ikkunasta ilta-auringon paistaessa. Valo vaihtui kauniisti pitkin vuorokautta. Aamulla varhain aurinko paistoi sisään, iltapäivällä oli varjoisaa ja illalla taas aurinko kurkisteli päärakennuksen takaa. Yölläkin näkymä oli kaunis, kun veteen kuvastui kaupungin valoja.

Muut kuvat on otettu Rauhalan tontilla, paitsi kaksi viimeistä. Kävimme pirteällä 20km pituisella pyörälenkillä, kuvasimme huvilapromenadin taloja kuola valuen (hitsi miksi esivanhemmat ei ole hankkineet huvilaa täältä?! Onhan Turussa asunut monia sukuni Sohlmaneja, Rosengreneja ja Sparfveneja!), hypin melkein tasajalkaa harmista. Oh, voisin asettua asumaan vaikka johonkin uimahuoneeseen niinkuin Tuutikki! 

Piipahdimme parissa kahvilassa, ihastelimme kasvitieteellistä puutarhaa ulkoapäin (näin Magnolian kukassa!!), hurmaannuimme ikivanhoista puista, istuimme sekä aamulla että illalla mökkimme kuistilla, saunoimme ja ennen kaikkea nautimme ihanasta rauhasta! Ei mopon ääniä, ei autojen hurinaa, ei paria venettä enempää vesilläkään.

Jos tekisin etätyötä, voisin oleilla täällä vaikka koko kesän. Tai jos asuisin täällä vakituisesti, keskittyisin valokuvaamiseen, kirjoittamiseen, lukemiseen, kokkailuun ja puutarhaan. Se olisi huippua. Keskustassa voisi käydä ehkä parin viikon välein täydentämässä ruokavarastoja. Itse asiassa tiedän jo tarkalleen miten sisustaisin jonkun täkäläisen Villan, mitä kasvattaisin puutarhassa ja miten muutenkin kaiken tekisin...

 

Kasvien päiväkoti, oisko mitää?

 

Nykyään kun päiväkoteja on lasten lisäksi eläimille, niin miksi ei kasveille? Ei kasvit tietysti päiväksi ihan tarvitse hoitajaa, mutta kaksi päivää on jo kriittinen aika, jos kasvattaa pieniä taimia siemenestä. Vähän isommat taimet, etenkin jos ne on ehtinyt siirtää isompaan purkkiin, pärjää jo viikonlopun, mutta kolme tai neljä päivää on niillekin koettelemus.

Vaan suurempi koettelemus se taitaa olla kasvien kasvattajalle. Olen jo kertaalleen tappanut muutamia lajeja ylikastelemalla, kun olen lähtenyt kotoa muutamaksi päiväksi. Nyt koetin kastella hillitymmin ja yhden lajin kohdalla testaan eräänlaista pikkukasvihuonetta. Asetin näet taimia täynnä olevan purnukan vanhaan Riihimäen lasipurkkiin, jonka olin asettanut pöydälle lappeelleen. Kenties siinä niiden kosteustasapaino pysyy parempana, eikä kuitenkaan homehtumisvaaraa ole, niinkuin täysin suljetussa elinympäristössä.

Vähän kesemmällä olisin voinut huoletta jättää ituset kuistille tai jopa parvekkeelle tai pihaan. Nyt, kun lumentulo on vielä vaarana (!) ei ulos viemistä voi kokeilla. Ensi viikolla oliskin jo +20 tiedossa... Onnellisia ovat ne, joilla on tähän toimeen sopivia turvajoukkoja tuttavapiirissä!

Mitä saa syödä ja mitä ei...

Uh, muutaman yön sappikipu on aika kuluttavaa. Päivällä olo on onneksi ihan jees.

Minulta on sappi leikattu jo monta vuotta sitten, mutta näitä kipukohtauksia voi tulla edelleen.

Ei saisi syödä rasvaisia ruokia (mutta nehän on kaikkein herkullisimpia!), eikä mausteisia ruokia (chili on yksi rakkauteni).

Verensokerin ja painon takia pitäisi vältellä kovin makeita syötäviä. Sokeria olenkin vähennellyt viimeiset puoli vuotta ja onnistunut irtautumaan siitä koukusta. Onneksi nykyään ainakin osittain myönnetään, että sokeriin voi olla koukussa myös!

Ärtyneen suolen oireyhtymän (mikä hitto sekin oikein OIKEASTI on?!) takia viljat on lähes pannassa. Sen lisäksi melkein mikä vaan voi aiheuttaa stressaantuneena huonoja aikoja. Tuntuu vähän julmalta, kun kuitenkin ruoka on yksi ihanimpia asioita mitä on olemassa!

 

Tilpehööriä

Sitä ei keräilyvimmoissaan tajua, miten ihanaa on poistaa ylimääräistä ja tiellä olevaa tavaraa, kun siihen moodiin lopulta pääsee! Minulla on jo vuosia ollut se tilanne, että takkikaappiin ei mahdu kaikki kunnolla. No nyt mahtuu!

Myöskin kellarikäytävä on tursunnut nyssykkää ja pussukkaa ja laatikkoa vinot pinot nämä viime vuodet. Nyt on vihdoin ollut aikaa  ja energiaa käydä niitä läpi ja todeta, että suurin osa saa lähteä!

Kävin tänään naapurini kanssa viemässä aika satsin kierrätykseen. 

Miten keveä olo! Miten ihana ja puhdas fiilis!

 

Taimiostoksilla 1

Singahdin eilen vihdoin paikallisen sekatavarakaupan pihaan ostamaan taimia, jotka tsekkasin ohimennen jo viikonloppuna pyöräretkellä. Olin ajatellut ostaa pari kolme erilaista hortensiaa, mutta päädyinkin ihan toisenlaiseen satsiin. Semmoisiin, joita en ollenkaan aavistanut ostavani. Jotenkin nuo taimikärryt vaan sekoittaa pään, niin etten itsekään tiedä mitä teen. Mutta kykenen kyllä salamannopeisiin päätöksiin ja näen kasvit pihallamme kyllä.

Tassuun tarttui siis kolme kasvia, joista vain yksi oli hortensia. Sellainen vaaleanpunainen terassihortensia. Minulla oli sellainen viime vuonnakin, ja sain sen talvetettua kylmässä huoneessa ikkunan ääressä. Nyt se jo vähän kukkii.

Toinen kasveista on köynnösmuratti. Semmoinen kaksivärinen. Pidän, hassua kyllä, aina kaksivärisistä kasveista enemmän kuin tavallisista. En ole vielä varma vienkö muratin muiden köynnösten kaveriksi rakentamaan kasvihuoneenrungosta vihertaloa, vai sijoitanko sen sittenkin parvekkeelle...

Kolmanneksi käpälään jäi alppiruusu, mutta ei suinkaan mikään tavallinen! Se onkin Rhodorendron obtusum 'Little red', joka on pikkuruinen, lähes ollenkaan alppiruusua muistuttava ruukkukasvi. Lehdet ovat melkein puolukanlehden kokoiset ja kukat pienet ja tosi tiuhassa. Ja niin suloinen! Kysyin kassalla, voiko sen istuttaa puutarhaan, vai onko kyseessä kesän ruukkukasvi, jota voi talvettaa varastossa. "Ei mitään hajua!" vastasi myyjä. Ahaa, no otanpa sitten itse selvää.

Googlettelin minialppiruusuja ja totesin, että sitä voi tosiaan yrittää istuttaa puutarhaan ja se saattaa selvitä talvesta. En vielä tiedä kumpaa teen, vai käynkö ostamassa toisenkin ja sitten istutan toisen ja talvetan toisen jossakin hyvin kylmässä sisätilassa... Toisaalta ei ole mitään takeita siitä, että kumpikaan selviäisi. 

Mutta tämmöistä puutarhanhoito on! Vanhempanikin olivat joka vuosi täynnä uusia suunnitelmia ja he tekivät innolla hankintoja. Heiltä olen varmaan perinyt erikoisuuksien kokeiluhaluni. Muistan miten jo 70-luvulla pihassamme ollutta pensasmustikkaa ihmeteltiin suuresti. Kukaan ei ollut kuullutkaan siitä vielä silloin. En tiedä mistä vanhempani sen saivat, mutta ne kaksi pensasta muistan hyvin lapsuudesta. Mustikat olivat ISOJA, eivätkä värjänneet suuta ja makukin oli herkullinen! Sitten vanhempani siirsivät pensaat toiselle puolelle pihaa ja se oli niiden menoa.

Toinen erikoisuus, joka on jäänyt 70-luvulta mieleen selvästi, oli pirunkeppi eli piikkiaralia. En ole ihan varma onko se vielä pihassa... ei kai. Mutta se oli kyllä omituinen kasvi ja erikoisinta oli, että sillä kasvuvyöhykkeellä (IV) he saivat selviämään mitä kummallisimpia kasveja. Jotenkin siinä paikassa varmaan oli hyvä mikroilmasto. Ehkä he nyt katselevat olkani takaa minun hankintojani hymyssä suin.

 

Helene

Näin eilen Helene-elokuvan.

Se lumosi minut, enemmän kuin mikään elokuva tähän saakka!

Ja minä olen nähnyt erittäin suuren lohkon kotimaisia elokuvia elämäni aikana. 

Kellun vieläkin vähän elokuvan tunnelmissa. Se tuli uniinikin. Mietin sitä illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Miten VOI olla niin KAUNIS elokuva? Niin hyytävää kauneutta, että melkein tekee kipeää. Sellaista valojen ja värien hienostunutta ja voimakkaan vaikuttavaa esiintuomista.

Voin sanoa, että rakastuin siihen elokuvaan!

Rakastan sen valoja! Sen syviä mutta rauhallisia värejä. Sen tarinaa. Sen lavastusta! Sitä, miten se oli kuvattu. Sitä, että Laura Birn ei ollut Laura Birn, vaan Helene. Että Krista Kosonen ei ollut Krista Kosonen vaan Helena Westermarck... että näyttelijät, jotka kuitenkin aina tuovat omaa olemustaan elokuvaan mukaan, olivatkin nyt täydellisiä esittämiään henkilöitä!

Rakastin sen puvustusta... sen kaikkea! Sen tinkimätöntä ja huikean ammattitaitoista toteutusta. Sen uskomattoman upeaa tunnelmaa!!

Näitä enemmän!

Mietin kenestä haluaisin nähdä samalla tavalla tehdyn elokuvan. Heti mieleeni tuli Edith Södergran. Mutta sitten suuria persoonia alkoi tulla mieleen useita. Aurora Karamzin, Maria Wiik, Elin Danielson, Helvi Hämäläinen, Wivi Lönn, Signe Brander, Rut Bryk, Dora Jung, Ella Eronen, Martta Wendelin, Katri Vala, Iris Uurto... mutta onneksi Tovesta on tehty juuri kehuttu elokuva! Se onkin minulla vielä katsomatta...

 

Vappuna piti kesäillä

 

Vappuna olimme ajatelleet olla rauhassa kotona, kesäillä vähän puutarhassa, grillailla ja suunnitella puutarhan seuraavia askelia. Noh, olimme kyllä kotona, nukuimme myöhälle ja katselimme "remppa vai muuttoa" sängystä päin. Tein aamupalaksi munakasta tyyliin "mitä kaapista löytyy". Ja sitten singahdimme pyöräilemään uusilla e-fatbikeillamme, eli sähköavusteisilla läskipyörillä. Eilen matkaa taittui 8 km, tänään peräti 20 km! (Eikä se avuste ole koko ajan päällä, ettei mene ihan liian helpoksi.) Mahtavaa! Voi kun tykkään tästä; nyt meille on auennut aivan uusi uljas maailma!

Vaan nyt on ollut niin kylmä koko vappuviikonlopun, että pihassa ei ole tarjennut tehdä mitään. Eilen aurinko vähän näyttäytyi, mutta tänään ei sitäkään. Se kesäily, kuopsuttelu, sahaus, leikkominen yms on kyllä suosiolla jäänyt väliin. Kesäilenpä vain täällä sisällä, kurkkien joka ikinen päivä vähintään pariin kertaan pienet ituset, joita olen viimeaikoina kylvänyt multaan. Spagettikurpitsa ja muut kurpitsat, sitruunakurkku ja erilaiset muut avomaankurkut kasvavat reippaasti. Pelkään välillä, että onnistun jotenkin tappamaan ne ennen ulos istutusta. 

Ja voi kuinka odotan ilmojen lämpiävän niin paljon, että voisin muuttaa kaikki kasvit parvekkeelle! Viime kesänä huomasin miten joka ikinen viherkasvi oikein piristyi ulkoilusta parvekkeella. Tosin jotkut ottivat nokkiinsa aurigon suorasta paahteesta, joten pitää miettiä mihin varjoisaan jemmaan niitä siirtelen. Ainoastaan yksi problem näyttäytyy vahvasti tässä parvekeasiassa; meillä häärää ainakin yksi orava, joka on oppinut juoksentelemaan pitkin seiniä ja se on ottanut parvekkeenkin haltuunsa. En oikein pidä ajatuksesta, jos orava saa päähänsä jemmata pähkinöitä pitkin kukkaruukkuja...