Ja taas mennään…

 

Nyt on taas semmonen hetki, kun pitää valmistautua huomiseen sytostaattiin. Mulla on uudet ohjeet ja uudenlaiset lääkemäärät, (joiden ottaminen aloitetaan tänä iltana) koska mun sytostaatti jouduttiin vaihtamaan. (Mutta siitä enemmän huomenna.) Vois sanoo, että oon joka päivä ollu paremmassa kunnossa, jaksan joka päivä hiukan enemmän, mieli on valoisa ja suunnittelen kaikenlaista. Viime syton jälkeisistä oireista vain neuropatia (puutuminen) jaloissa on enää läsnä, joskin paljo paljo lievempänä kuin pahimmillaan. Meleko ikävää oliski ollu, jos se olis jääny voimakkaana loppuiän vaivaksi. En olis saanu tehtyä mitään hienomotoriikkajuttuja, kuten napitettua paitaa yms, jos sormissakin ois ollu se oikein pahana. Oishan se vaikuttanu kaikkiin mun töihinkin. En ois voinu palata vanhaan ammattiin ollenkaan, enkä jatkaa nykyisessä. Että onneks on lieventyny mokoma.

Ai niin, yks tän hetken oire on tosiaan vielä se, että pää alkaa kaljuuntua laikukkaasti, eli muistutan dalmatialaista! Sivujen puolisenttinen siili on semmonen, jota oon nyhtäny eilen aika paljon ja nyt oon siis laikukas. Takatukka, joka oli ponnarilla, on nyt poissa. Mä en oikein tiedä, kun mulla on vähän ehkä vaivaantunut olo siitä, miten naisen kaljuuntumiseen suhtaudutaan. Elikkä tyrkytetään sitä peruukkia ja ollaan että voi kauheeta. Suoraa sanottuna, jos saisin jonku oirelistan ja voisin ite valita ne oireet, joita sytot tuo, niin tää tukan lähteminen olis kyllä ihan ensimmäinen valinta, koska se ei satu, eikä ole muutenkaan hankala millään tavalla. Mua ei yhtään nolota olla väkijoukossa kaljuna, enkä ymmärrä miksi kenenkään pitäis tuntea niin. En kyllä oo tietysti vielä kokenu mitään tuijotusta tai kommentteja, (paitti sillon kun olin viimeks irokeesipää), mutta jos nyt joku jotain kommentoi, niin aattelin sanoo, että oo rauhas vaan, tää syöpä ei tartu!

Kyllä mua vähä jännittää tai ainakin mietityttää se huominen syto ja tulevat oireet. Mutta en mä enää niin peloissani oo, että purskahtaisin itkuun siellä syto-osastolla, kuten viimeksi. Nythän mä oon jo ihan konkari, hemmetti sentään. Hiljattain kuulin, että syöpä voi tulla samalle henkilölle esimerkiksi viisi kertaa. Se tuntui ensin mykistävän kauheelta, mutta sitten se yllättäen tuntuikin tosi lohduttavalta, että sitä voidaan siis hoitaa nykyään moneen moneen kertaan. Että välttämättä se kuolemantuomio ei oo heti ekan tai tokan tai kolmannenkaan jälkeen nurkan takana. Tiede kehittyy ja koko ajan tehdään läpimurtoja uusien hoitojen ja lääkkeiden suhteen. Jos olisin superrikas, olis lääketiede kyllä yks kohde, johon lahjoittaisin rahaa reippaallaa kauhalla. Ja muukin tiede; esim tekstiilien kehittely, muovin korvaavat materiaalit, muinaisuuden tutkiminen ja esim geeniteknologia verrokkina muinaisuus - nykyisyys. Vaikka helppohan se on tässä tämänhetkisillä nollatuloilla huudella, että minäpä antaisin rahaa sinne ja tänne…

Se mitä tänään aattelin tehä, on järjestää konttorihuoneen kirjoituspöytää, niin että mahdun sinne tekeen uuden aarrekartan (joka on ootellu kuukausia tekemistä - kuvat on valmiina) ja värittämään värityskirjoja. Nekin on ootelleet vuositolokulla. Nyt vois olla semmonen rauhallinen hetki tehä niitä ja saada keskittymistä vaikkapa semmoseen puuhasteluun. Mun muisti on edelleen huono ja keskittyminen myös. Pää on ihan hattaraa siis. En tiedä palautuuko tää ja jos niin koska. Oon kuullu, että muistiongelmia voi syövän ja sytojen jälkeen olla vielä vuodenkin päästä. Että voihan ne olla loppuiän. Varautukaa siis siihen, että oon aivan kujalla, kun tavataan seuraavan kerran. Se johtuu vaan tästä paskasta tilanteesta ja hahmotan sen ittekin. Huomaan siis, että en muista. Ihan hirveesti en jaksa yrittää peitellä sitä. Jotku asiat muistan hyvin ja sitte käy vaikka niin ku yks päivä, että meen keittiöön ja yritän laittaa sivutason valoa päälle ja mies ihmettelee vieressä, että mitä sä teet? Että eihän tuo loisteputki oo enää vuosiin ollu käytössä, että se ledivalohan toimii liiketunnistimella. Ai? En mä muistanu.