Odotus

 

Ehkä pahinta ei ole kipu. Pahinta on toivottomuus, joka ryömii tajuntaan aamulla. Joka saa kiroamaan taas uutta päivää, inhoamaan peilikuvaa, odottamaan että kello etenisi, juoksisi jumalauta! Että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan, unohdukseen, ennen seuraavaa aamua.

Kun ei enää tiedä valosta tai väreistä. Kun ei ole muuta kuin odotus. Että onko jossain kohdassa kalenteriin merkitty erilainen päivä? Kun kannattaa taas herätä, kun löytyy taas syitä olla. Kun mieli alkaa virkistyä?

Ja silti kaiken taustalla on pelko, että tämä ei lopukaan vaan alkaa uudelleen. Ja uudelleen. 

Samalla mielessä kieppuu kateus niitä kohtaan, jotka voivat vaan astua kahvilaan tilaamaan britakakkua, niitä kohtaan, jotka heräävät aamulla herätyskelloon ja kulauttavat aamukahvin ja kipaisevat töihin. Niitä kohtaan, jotka istuvat kirjastoissa, vaeltavat luonnossa, käyvät syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, syövät intialaisessa tai nepalilaisessa. Niitä, jotka katselevat syystaivaan tähtiä riippumatossa ja jättävät hyvästejä kurkiauroille.

Kateus, että voi kävellä reippaasti, nauraa kuplien, tuntea tuulen kasvoillaan ja kosteiden peltojen tuoksun joka solullaan. Kateus kaikkea tavallista kohtaan. Kateus ja katkeruus.