Silmäpako ruhtinattaren villapaidassa

 

Mä en ole koskaan tuntenut oikein olevani samaa lajia ikäisteni naisten joukossa. Laitettuna, fiininä, rauhallisesti käyttäytyvänä, harkitsevana, työmaailmassa etenevänä, aurinkorannoilla lomailevana tai vaihtoehtoisesti lapissa laskettelevana… sellaisena mä en osaa olla. Se ei vaan tuu mun selkärangasta, ei sitte millään. Ja oon kyllä niin hömelö, että useimmiten en tajua tota ees itse. Oon ihan sulavasti kaikennäköisissä porukoissa, kunnes näen valokuvan meistä, tai vilkaisen kadulla näyteikkunan peilikuvaani. Silloin se vyöryy tajuntaa. On jotenkin hirmu vaikea edes hahmottaa, missä se ero on. Siinäkö, että en osaa, enkä halua peitellä, vaan kerron ohikulkijallekin miten rankkaa syöpähoitoa tässä eletään läpi tai kuinka oudon unen näin viime yönä. Herään vasta siinä vaiheessa tilanteeseen, kun ohikulkija tai kuka hän onkaan, katsoo vähän oudosti. Tjahah, taas ei olis pitäny sanoo sanaakaan. Ja voi että kuinka monta kertaa elämässäni oon loksahtanu tähän samaan kuoppaan. Ja silti on joku pakonomainen tarve heittäytyä ja ojentaa verinen sydänlihas hopeavadilla sille kaupan kassalle taikka bussipysäkillä tönöttävälle ihmiselle. Semmosta se sitten on.

Ja sitten se ulkoinen ’lookki’. Tukka yleensä hasottaa, meikkiä on korkeintaan huulissa ja sekin jotenkin epämääräisesti, vaatteet on värillisiä, pukeudun kerroksittain ja laahaan olallani kulahtanutta marimekon laukkua tai käsikynkässä jotain ihmeen vintagekäsiveskaa. En oo eläissäni pitäny piikkikorkokenkiä, enkä pidä. Mieluummin harpon maihareissa. Mulle riitti jo lapsena se, kun näin aikuisten naisten vikaan kasvaneet varpaat. Suoraan sanottuna ihmettelen miksi naiset yhä - 2024 - vapaaehtoisesti pukeutuu teräväkorkoisiin ja -kärkisiin kenkiin? Oon pistäny merkille meteorologien, uutistenlukijoitten, juontajien ja poliitikkojen kenkiä. Onks kellään maihareita? Tai ylipäätään kenkiä, joissa on tilaa ja mukavuutta? Voi että kun me naiset ollaan niin monessa asiassa kuitenki ihan itse sen valinnan takana. Jos mä toikkaroisin korkkareissa, niin rysähtäisin välittömästi permantoon niin ku Lenin-patsas Liettua toreilla ja sitten olis kallo halki ja lonkka tuusan nuuskana. Sitä paitti, mun sisäinen ääni sanoo, että vaatteen pitää olla mukava päällä! Sen lisäksi, että se on kaunis, tietysti. Että näillä mennään.

 Kuuntelin Sami Sykön kommentteja vaatteiden väreistä ihan hiljattain. Hän on minusta niin piristävä ja kiinnostava ihminen ja hän kertoi miten näki bussipysäkillä ihmisiä pukeutuneena näin; ’musta, musta, musta, musta, harmaa’. Niinhän se taitaa pääosin olla. Mua vähän surettaa, kun joku kerran sanoi mulle, että hänkin haluis pukeutua yhtä värikkäästi kuin mä, mutta ei uskalla. Minä menen tuolla silmäpako edellä ja pipo vinossa ja ajattelen, että tärkeintä on se mitä ihminen puuhailee ja ajattelee ja kuinka käyttäytyy. Ettei ole tahallaan ilkeä joka käänteessä. Mä huomaan, että mua ei yhtään haittaa, jos joku (lue = minä) on kulahtanu ja virttyny ja haalistunu. Mää oon varmaan nyt vähä kuin ne Littoisten lintuneidit; joku muinainen pitsiloimi ylhäisesti olalla ja kölninvettä kainaloissa. Samalla tavalla luulen tuntevani, että en kuulu joukkoon noin niin ku yleisesti. Onneksi meitä on muitakin, etten vallan diagnosoi itseäni suljetulle osastolle. Ainakaan yksinäni.